1. toukokuuta 2014

Jhumpa Lahiri: Kaima



Jhumpa Lahiri: Kaima
Suomentaja: Kersti Juva
Kansi: ?
Tammi 2014 (1. painos 2005)
413 s.
The Namesake (2003)

Kirjastosta.


Gogol Ganguli syntyy vuonna 1968 Bostoniin muuttaneen intialaispariskunnan esikoispojaksi. Äiti Ashima potee koti-ikävää Kalkuttaan, isä Ashoke on tieteellisessä uraputkessa MIT:ssä. Pojalla ei syntymän hetkellä ole vielä nimeä, sillä bengalilaisen tavan mukaan isovanhemmat antavat lapsille virallisen "kunnon nimen", omat vanhemmat kotinimen, jota ei muualla käytetä. Ashiman isoäidin kirje on kuitenkin hukkunut matkalla Kalkutasta Bostoniin, joten Gangulien on päätettävä pojalleen nimi itse yhdysvaltalaisen tavan mukaan nopeasti syntymän jälkeen. Hänestä tulee Gogol, Ashoken dramaattisten, osaltaan Nikolai Gogolin lukemiseen liittyvien nuoruudenkokemusten vuoksi.

Gogol kasvaa aikuiseksi toisen polven siirtolaisena ja Yhdysvaltojen kansalaisena. Hänen ja pikkusisko Sonian elämä kietoutuu kahden kulttuurin väliin. Toisinaan matkustetaan viikkokausiksi, jopa kuukausiksi Intiaan vierailemaan sukulaisten luona, mutta pääosa elämästä eletään kotona Yhdysvalloissa. Ashima-äiti ei tunnu sopeutuvan, vaikka vuodet vierivät. Hän ja Ashoke keräävät ympärilleen muista bengalilaisista koostuvan ystäväpiirin, jonka kanssa voi viettää perinteisiä intialaisia juhlia, vaikka muuta yhteistä ei ehkä lopulta olisikaan.

Gogolin elämää seurataan kolmekymppiseksi asti, mihin mennessä hän on ehtinyt kokea paljon. Täysi-ikäiseksi tultuaan hän ensi töikseen vaihtaa nimensä Nikhiliksi päästäkseen eroon erikoisesta ja aina (ainakin omasta mielestään) huomiota herättävästä etunimestään, jonka merkitystä hän ei aikoihin saa tietää. College-opintojen jälkeen hänestä tulee arkkitehti – ei missään nimessä insinööri tai lääkäri, kuten intialaistaustaisilla maahanmuuttajilla on hänestä turhan usein tapana. Opiskelun ja työn ohella hän kokee toki ihmissuhteita, iloja ja pettymyksiä. Toisaalta taustalla on aina identiteetin monimuotoisuus, kulttuurien kohtaaminen ja perhesuhteiden solmut.

Jhumpa Lahiriin olen tutustunut tätä ennen hienon Tämä siunattu koti -novellikokoelman myötä ja Kaima päätyi luettavakseni juuri nyt pääasiassa siksi, että osallistuin viime viikolla Tammen Keltaisen Kirjaston 60-vuotisjuhliin, joissa Lahiri oli paikalla kertomassa uudesta romaanistaan Tulvaniitty. Kirjailijasta jäi miellyttävä, joskin hieman varautunut vaikutelma, ja kaiken kaikkiaan synttärijuhlat olivat hauskat.

Kaima sen sijaan ei ole erityisen hauska kirja. Pikemminkin sen pohjavire on melankolinen ja tavallaan irtonainen. Kirjan henkilöt kokevat kukin omanlaistaan erilaisuutta ja juurettomuutta. Gogolin vanhemmat, etenkin äiti Ashima ei oikein koskaan pääse yli ajatuksesta, että on vieraalla maalla, vailla turvaverkkoa ja omaa elämää. Hän ei ymmärrä yhdysvaltalaista individualismia, vaan kaipaa aina suurta perheyhteisöä, tuttavapiiriä ja ylipäänsä muita ihmisiä ympärilleen. Lasten aikuistuminen ja etenkin Gogolin varsin suuri etääntyminen perheestään koskee äitiin kovasti.

Gogol itse on kahden kulttuurin kansalainen, vaikka syntyperäinen yhdysvaltalainen onkin. Hän joutuu kohtaamaan kulttuurien väliset ristiriidat monella tapaa ja elää kirjan kuvaaman ajan loppuun asti tietynlaisen syyllisyyden kalvamana. Yhtäältä hän haluaisi pitää vanhempansa tyytyväisinä, toisaalta hän kapinoi bengalilaisia perinteitä, esimerkiksi vanhempien järjestämää avioliittoa, vastaan. Gogolin kautta lukijalle avautuu maailma, jossa juurettomuus vaikuttaa lähes kaikilla elämän tasoilla tehtyihin päätöksiin ja valintoihin.

Jhumpa Lahiri on taitava kirjailija, jolla on kyky rakentaa eheä ja monipuolinen tarina. Kaima on hienoa kertomakirjallisuutta, ja vaikka siinä on sivuja yli 400, tyhjäkäyntiä tai turhia sanoja ei ole. Paljon jätetään myös kertomatta, ajassa hypätään lukujen välillä reiluja siivuja eteenpäin. Lukijallekin jää mietittävää.

Kaiman naishahmot ovat vahvoja ja moni-ilmeisiä. Ashimaa käy paikoin sääliksi, vaikka hän itse ei koe esimerkiksi opintojensa kesken jäämistä ja nuorena avioitumista minkäänlaisena taakkana, päin vastoin. Toisaalta hänen puolestaan suree jatkuvaa tunnetta kodittomuudesta ja myöhemmin yksinäisyyttä, jonka lasten kotoa lähtö ja miehen omistautuminen uralleen aiheuttaa. Gogolin sisko Sonia on vain sivuhenkilö, mutta vähäisilläkin hetkillä hänestä rakentuu kuva vahvaitsetuntoisesta ja pärjäävästä naisesta, joka on sinut juuriensa ja identiteettinsä kanssa. Gogolin tyttö- ja naisystävät ovat myös onnistuneita hahmoja, riittävän kompleksisia mutta hyvin uskottavia ja säröistään huolimatta tasapainoisia henkilöhahmoja, vaikka omanlaisiaan typeryyksiä saattavat tehdä.

Tempo on kirjassa rauhallinen muttei laahaava tai pitkäveteinen. Lahiri kirjoittaa huolella, rakentaa kokonaisuuksia, jättää tulkittavaa, ei alleviivaa. Jälkimakuna on täyteläisen ja eheän tarinan tuoma tyytyväisyys. Tällaista kirjallisuutta on aina ilo lukea.

____

Kaimasta ovat kirjoittaneet myös Booksy, Mari A., Jaanakirsimaria ja Kirsi Reinikka Kiiltomadossa.

Osallistun kirjalla Mikä minusta tulee isona? -haasteeseen ja nappaan siihen arkkitehdin kunniakkaan ammatin.

12 kommenttia:

  1. Kaima oli erinomaisen positiivinen lukukokemus ja nyt mulla yöpöydällä odottelee jo Tuore maa -kokoelma.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minua kiinnostaa myös se, samoin kuin tuo uusin. Onneksi on vielä lukemattomia Lahirin kirjoja, sillä hän tuntuu julkaisevan uutta varsin harvakseltaan (tai no, miten sen nyt sitten määritteleekään).

      Poista
  2. Odottelinkin, milloin kirjoitat Kaimasta. :) Minun pinossani se vielä odottelee, mutta jospa piakkoin pääsisin kirjaan käsiksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinulla on hyvää luettavaa luvassa. Nauti Kaimasta, kun pääset siihen käsiksi! Hieno tarina, joka vie mukanaan.

      Poista
  3. Luin Kaiman muutama vuosi sitten, ja ihastuin suuresti. Kirja sattui vieläpä sellaiseen hetkeen, etten vähään aikaan ollut lukenut oikein mitään kunnolla sävähdyttävää, ja olin niin onnellinen, kun löysin kirjan joka sai aikaan todellista lukemisen riemua. Sen jälkeen olen lukenut myös molemmat novellikokoelmat, ja ne ovat olleet vähintään yhtä hienoja. Kaimalla on kuitenkin erityinen sija sydämessäni tuon ihanan lukukokemuksen takia.

    Lahirin kaikissa kirjoissa on varsin melankolinen vire, mutta kirjat eivät ole masentavia. Niistä jää haikea, mutta kaunis olo.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on aina mahtava tunne, kun latteuden jälkeen kokee jotain säväyttävää. Minä luin ensimmäisenä Tämä siunattu koti, joka jätti vahvan muistijäljen. Minua tuo melankolisuus viehättää, ja se ei tosiaan tunnu masentavalta, vaan tuo syvyyttä.

      Poista
  4. Ensikosketukseni Lahiriin oli juurikin tämä Kaima. On kirjailijoita, joiden tekstistä saa itselleen suorastaan pakahduttavan paljon. Lahiri on minulle yksi heistä. Kuten kirjoitit, hän kuvaa hirvittävän mielenkiintoisesti ihmisen muukalaisuutta. Sitä, että koti ei ole oikein missään. Muukalainen voi olla niin monella tavalla. Aina se ei johdu edes paikoista. Joskus se on mielentila.

    Kirja joka maasta -blogin Marialla oli mahdollisuus haastatella Lahiria kahden kesken. Käykäähän lukemassa Marian kirjoitus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on hieno tunne, kun se tulee kohdalle. Minä luulen, että Lahiri on minullekin sellainen. Jokin iskee ja kovaa.

      Kävin lukemassa Marian tekstin, kiinnostava juttu, josta välittyy kuva jossain määrin hurmaavasta kirjailijasta.

      Poista
  5. Minä olen lukenut Lahirilta vasta Tuore maa-novellikokoelman mutta tykkäsin kovasti! Tämänkin toivon ehtiväni lukemaan pian :).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anna mennä, Sanna! Tämä on hyvä, luulen, että tykkäät.

      Poista
  6. Tämä kirja pisti silmään, kun näin sitä myytävän pokkaripakettina yhdessä jonkun Murakamin teoksen kanssa... Alkoipa kiinnostaa aivan uudella tavalla kun luin juttusi! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on tosi hyvä. Monipuolinen ja hienosti kirjoitettu, eheä tarina. Suosittelen!

      Poista

Kiitos kommentistasi!