25. toukokuuta 2017

Kate Atkinson: Elämä elämältä ja Hävityksen jumala



Olen tykästynyt kovasti brittiläisen Kate Atkinsonin hyvällä tavalla jaarittelevaan tyyliin, mutta jostain syystä Kirjabloggaajien Globalian vuonna 2015 pokannut Elämä elämältä on jäänyt pitkäksi aikaa odottamaan lukuvuoroaan. Lukupiirissä päätimme tänä keväänä lukea sekä sen että rinnakaisteos Hävityksen jumalan. Onneksi!

Elämä elämältä kertoo yläluokkaiseen brittiperheeseen vuonna 1910 syntyvän Ursula Toddin tarinan, tai oikeastaan kaikki tarinat, jotka olisivat voineet olla mahdollisia. Useampi tarinalanka kulkee kirjan läpi ja vangitsee verkkoonsa. Miten elämä olisi mennyt, jos. Entä jos silloin. Entä jos ei. Atkinson leikittelee Ursulan kohtalolla, kaikilla mahdollisilla kohtaloilla, mutta säilyttää romaanin rakenteen ja tarinan terävänä ja hallittuna. Kunnes pimeys lankesi.

Elämä elämältä on sekä Ursulan ja hänen perheensä tarina että kertomus Euroopan 1900-luvusta. Ensimmäinen ja toinen maailmansota, ääriliikkeiden nousu, rauha ja jälleenrakennus, brittiläisen yhteiskunnan väistämätön muutos, naisen asema, perhe-elämä ja tietenkin myös yksilön elämänvaiheet punoutuvat kiehtovaksi kokonaisuudeksi. Atkinson luotaa ihmissielua monesta näkökulmasta, paljastaa luonteen heikkouksia ja vahvuuksia, kiusoittelee ja hämääkin.

Kyse on paksusta romaanista, tiiliskivestä, jos sallitte ilmaisun. Lukeminen on nautintoa ja iloa, tarinan käänteet vievät mukanaan, hyville toivoo hyvää ja pahoille rangaistusta. Aina sitä ei saa. Yhdessä elämässään Ursula päätyy vastavalmistuneena kieltenopettajana kesäksi Saksaan ja rakastuu siellä saksalaismieheen, josta tulee myöhemmin natsi. Osuus on mielestäni kirjan heikoin, jokin pitää sen elottomana, kulissimaisena. Samoin elämä, jossa Ursulasta tulee kadulla sattumalta kohtaamansa opettajamiehen vaimo ja raa'an kotiväkivallan ja alistamisen uhri, on tarinallisilta valinnoiltaan jotenkin turhan ilmeinen.

Sen sijaan varsin hallitsevaan osaan nousevan toisen maailmansodan kuvaukset Isosta-Britanniasta käsin ovat laatua parhaasta päästä. Pommitusten keskellä elävä Lontoo tulee liki, ja Ursulan työ suojelu-, pelastus- ja raivaustehtävissä hätää kärsivässä kaupungissa koskettaa. Muutenkin Atkinsonilla on upea taito sekä kiteyttää että laverrella. Kirjan tarinan mukana elää, sivut kääntyvät kuin itsestään ja lukija hyrisee tyytyväisenä, kun viimeisetkin säikeet solmitaan yhteen. Hieno romaani!

Muutamaa vuotta myöhemmin julkaistu Hävityksen jumala ei ole jatko-osa vaan rinnakkais- tai sisarteos. Siinäkin leikitellään kronologialla, mutta muuten pitäydytään vain yhdessä elämässä: keskiöön nousee Ursulan veli Teddy, joka osallistuu toiseen maailmansotaan pommikoneen kapteenina, selviytyy vankileiriltä hengissä ja elää pitkän, vaiherikkaan elämän pitkälle 2000-luvun puolelle.

Siinä missä Elämä elämältä oli nopeasti ahmittavaa herkkua, Hävityksen jumala eteni hitaammin ja varovaisemmin. Tarinan rakenne on kutkuttava ja arvoituksellinen – Teddyn elämän käänteet paljastuvat vähä vähältä ja lisää haluaa tietää – mutta jostain syystä se ei vedä niin suurella voimalla kuin Elämä elämältä. Hävityksen jumala jäi minulta moneksi viikoksi keskenkin, mutta kun lopulta päätin pinnistää sen loppuun muiden kirjojen tieltä, luin sitä ilolla.

Teddy on yksi ihastuttavimmista romaanihenkilöistä, joita olen lukijaurallani kohdannut. Hän on empaattinen, lempeä, rauhallinen, fiksu ja oikeudenmukainen. Mitään sädekehää hän ei kuitenkaan päähänsä saa, sillä hyväkin ihminen tekee huonoja valintoja, potee syystäkin syyllisyyttä ja joutuu punnitsemaan elämässään saamiaan arpoja. Vastapainona Teddylle toimii hänen kaikin puolin vastenmielinen tyttärensä Viola, joka tempoilee, pyrkyröi ja uppoutuu omaan itsekkyyteensä. Toisaalta pidin Violan ärsyttävyydestä ja luin tarinaa eteenpäin odottaen, mitä hän vielä voi keksiä.

Hävityksen jumala kuvaa sotaa tarkasti, jopa yksityiskohtaisesti. Kun Elämä elämältä -kirjassa koetaan pommitukset maan pinnalta käsin, Hävityksen jumala vie mukanaan korkeuksiin, pommikoneen ohjaamoon ja hetkeen, kun luukut avataan ja toivotaan parasta ja pelätään pahinta. Vaikka sota on olennainen teema ja tapahtumaympäristö romaanin kannalta, se ei vie kaikkea tilaa – joskin paljon se painaa myös myöhemmin, rauhan jo pitkään vallittua.

Atkinsonin kirjoitustyyli ja Kaisa Katteluksen hieno suomennostyö ovat mieleenpainuvia. Laaja tarina hellii lukijaa, eikä viisisataasivuinen romaani tunnu pitkitetyltä tai tyhjää jauhavalta. Pikemminkin päin vastoin: sivujen vähitellen huvetessa en olisi millään halunnut päästää irti Teddystä ja lukunautinnosta, jonka Atkinson minulle soi (siitäkin huolimatta, että kirja nökötti pitkään tauolla).

Elämä elämältä ja Hävityksen jumala ovat laadukasta, nautinnollista luettavaa. Ne rakentuvat elämän sattumanvaraisuuden ja arkisuuden ympärille, vaikka kertovatkin monella tapaa poikkeuksellisista henkilöistä ja aikakausista. On helppo solahtaa maailmaan, joka tuntuu kaikessa fiktiivisyydessäänkin tutulta, kotoisalta. Sellaiselta, jonka luo haluaa palata, jossa haluaa edes hetken elää kaikessa rauhassa mukana.


Kate Atkinson: Elämä elämältä
Suomentaja: Kaisa Kattelus
Ulkoasu:
Schildts & Söderströms 2014
595 s.
Life after Life (2013)

Lainattu ystävältä.

Toisaalla muun muassa: Kujerruksia, Luetut, lukemattomat, Lukuisa, Pieni kirjasto, P. S. Rakastan kirjoja, Lumiomena

Haasteet: 41. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Helmet-haasteen kohta 2. Kirjablogissa kehuttu kirja


Kate Atkinson: Hävityksen jumala
Suomentaja: Kaisa Kattelus
Ulkoasu: Anders Carpelan
Kustantamo S&S 2016
495 s.
A God in Ruins (2015)

Kirjastosta.

Toisaalla muun muassa: Ullan luetut kirjat (Ulla, muistoasi lämpimästi kunnioittaen), Kirsin kirjanurkka, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Taikakirjaimet

Haasteet: 64. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Helmet-haasteen kohta 21. Sankaritarina

20. toukokuuta 2017

James Rebanks: Elämäni paimenena



Aihepiiri, josta en todellakaan tiedä mitään, on lammaspaimenen elämä. Kirjastossa silmääni sattui James Rebanksin omaelämäkerrallinen teos Elämäni paimenena. Kertomus erilaisesta elämäntavasta. Etenkin kirjan alaotsikko viehätti tähän aikaan kouluvuodesta – kukapa ei toisinaan kaipaisi jonkin aivan uuden äärelle, etenkin kiireisinä aikoina.

James Rebanks elää perheineen lammaspaimenena Englannin ylämailla, samassa paikassa, jossa hänen sukunsa on paimentanut lampaita jo vuosisatoja. Lampaiden vaatimukset eivät pohjimmiltaan ole suuret, mutta paimenen on huolehdittava, että niiden vuodenkierto sujuu ongelmitta. Laumat elävät pitkälti omatoimisesti tilan mailla, mutta paimenen on huolehdittava niiden astutuksesta, poikimisesta ja riittävästä ravinnosta.

Elämäni paimenena kulkee vuodenaikojen mukaisesti kesästä kevääseen. Samalla Rebanks kirjoittaa oman ja perheensä historiaa, kertoo kolhuista, joita sukupolvien ketjuun on osunut ja omasta tiestään koulupudokkaasta yliopisto-opiskelijaksi – ja lopulta suvun perinteen jatkajaksi.

Tyyli on toteava ja hivenen pisteliäs. Rebanks ei kumartele kuvia eikä totunnaisia yhteiskunnallisia ajatusmalleja, vaan kyseenalaistaa ja kritisoi. Hän kirjoittaa hyvin rehellisesti esimerkiksi omasta koulupolustaan ja sen katkeamisesta ennen peruskoulun päättymistä. Koulun asenne paimenen elämäntapaa kohtaan on Rebanksin muistojen perusteella penseä: alaa pidettiin Rebanksin nuoruudessa kuolinkorahduksissaan kituvana, eikä siihen kannattanut ainakaan opettajien mielestä panostaa. Toisaalta Rebanks lähti päältä parikymppisenä opiskelemaan yliopistoon, kun hän halusi tehdä pesäeroa perheensä historiaan. Siinä mielessä kirja on hyvä muistutus siitä, kuinka mikään tie ei sulje pois toisen valitsemista myöhemmin.

Elämäni paimenena muistuttaa oivallisesti ilmiöstä, jota ei itse valtakulttuurin edustajana välttämättä huomaa tai kohtaa: marginaalisen elämäntavan yhtäaikaisesta glorifioinnista ja säälimisestä. Isossa-Britanniassa Ylämaan elämäntapa ja miljöö koetaan Rebanksin mukaan eräänlaiseksi yhteiseksi kulttuuriseksi omaisuudeksi, jota kohdellaan myös sen mukaan. Alueella käy paljon turisteja, eikä paikallisten asukkaiden ääntä kuulla.

James Rebanksin kirja on kiinnostavaa luettavaa aihepiirinsä puolesta, joka totisesti on erilainen elämäntapa kuin omani. Toisaalta teksti on hivenen puuduttavaa, sillä siinä ei ole suuria nousuja tai laskuja, eikä se lähde vetämään selvästi minkään teeman mukaisesti. Siitä huolimatta totean, että Elämäni paimenena tarjoaa oivallista, uutta näkökulmaa maailmaan. Se saa näkemään oman sektorin ulkopuolelle ja ehkä jopa tajuamaan, kuinka monella tapaa on mahdollista elää.


James Rebanks: Elämäni paimenena. Kertomus erilaisesta elämäntavasta
Suomentaja: Tero Valkonen
Ulkoasu: ?
Gummerus 2017
279 s.
The Shepherd's Life: A Tale of the Lake District (2015)

Kirjastosta.

_______

Haasteet: 63. lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Helmet-haasteen kohta 48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän.

16. toukokuuta 2017

Han Kang: Vegetaristi



Yeong-hye on eteläkorealainen nainen, joka elää sangen keskiluokkaista ja keskimääräistä nöyrän vaimon ja kotirouvan elämää, kunnes näkee unen, joka jättää häneen peittämättömän jäljen. Yeong-hye lopettaa lihan syömisen ja tulee samalla töytäisseeksi perhe- ja muunkin elämänsä peruuttamattomasti pois paikoiltaan.

Han Kangin Vegetaristi on romaani, joka sitoo lukijan itseensä intensiteetillä ja hienovaraisella voimalla. Nimestään huolimatta sen tarina kertoo paljon muusta kuin kasvissyönnistä – pikemminkin se kertoo aivan muusta: nääntymisestä ja hukkumisesta. Samalla se korostaa naiseen ja naisvartaloon kohdistuvia kahleita ja kontrollia.

Tarina kerrotaan kolmessa osassa Yeong-hyen puolison, langon ja siskon näkökulmasta. Yeong-hyen puolison osuus kirjassa on minä-muotoista kerrontaa, eikä mies saa sympatiaa puolelleen. Hän on tunnekylmä, omahyväinen ja alistava, mutta onko se yksilön vai kulttuurin synnyttämää, se jää tulkinnanvaraiseksi. En tunne Etelä-Korean kulttuuria käytännössä juuri lainkaan, mutta vahvan miehiseltä ja patriarkaaliselta se tuntuu tämän romaanin perusteella. Yeong-hye on miehensä vallan alla, hänen kotirouvansa, jonka tehtävänä on ylläpitää koti ja puitteet kunnossa miehen tulla ja mennä. Kun vaatteiden ojentelu uuden elämäntavan myötä päättyy, on mies kauhuissaan.

Vegetaristissa on ruumiillinen ja vahva tunnelma, vaikka se on kerronnaltaan varsin eleetön. Etenkin kohtaus, jossa Yeong-hye on perheensä kanssa päivällisellä ja hänen veteraani-isänsä yrittää pakottaa tätä syömään tarjolla olevaa lihaa, tuntuu kammottavalta. Ihmisen oikeus omiin valintoihinsa ja oman ruumiinsa kontrollointiin on fundamentti, josta joustaminen ei tunnu mahdolliselta, mutta niin vain sen alueelle astutaan rajuin ottein.

Yeong-hyen lankomies on videotaiteilija, joka puolestaan kehittää pakkomielteen kälynsä vartaloon ja haluaa tehdä siitä eroottista taidetta. Osio korostaa ajatusta taiteen läpäisevyydestä ja samalla sen etiikasta: mihin taiteen nimissä voidaan velvoittaa, mikä on taiteilijan vastuu ja milloin taide muuttuu hyväksikäytöksi?

Romaanin viimeinen osio kerrotaan Yeong-hyen sisaren In-hyen näkökulmasta. Yeong-hye on joutunut psykiatriseen pakkohoitoon ja sisar vierailee hänen luonaan joutuen samalla tutkailemaan itseään. Sairaalaympäristö on painostava, eikä siskon repivä syyllisyys ja epäusko tapahtumien ja syiden äärellä helpota sitä. Paljon jää avoimeksi. Mikä lopulta todella johtaa Yeong-hyen mielen sirpaloitumiseen ja haluun muuttua ihmisestä kasviksi, päästä tilaan, jossa hengittäminen riittää? Han Kang ei tarjoa lopullista helpotusta tai ratkaisua.

Vaikka Vegetaristi on kirjana raaka, rujo ja hämmentävä, on myönnettävä, että jostain syystä petyin. Olin kaiketi odottanut jotain aivan mullistavaa, ennennäkemätöntä suorastaan. Ennakko-oletukset koituivat kohtalokseni, en päässyt niiden yli, vaan odotin kirjalta jotain muuta kuin mitä se halusi antaa. Ei pidä ymmärtää väärin: romaani on vahvaa ja vaikuttavaa luettavaa, se saa pohtimaan omaa suhtutumistaan kehoon, kontrolliin ja mielen kiemuroihin. Mutta aivan estoitta en Vegetaristin edessä polvistu.


Han Kang: Vegetaristi
Englanninnoksesta suomentanut: Sari Karhulahti
Ulkoasu: Christopher Brand
Gummerus 2017
215 s.
(채식주의자, 2007)

Omasta hyllystä.

________


Haasteet: 58. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen, Helmet-haasteen kohta 16. Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja, Frau, Signora & Bibi (kirjan alkuperäiskieli korea)

7. toukokuuta 2017

Anne Leinonen: Pienen rasian jumala (sekä Novellihaasteen koonti)



Anne Leinosen novellikokoelma Pienen rasian jumala esittelee yhdeksän vaihtoehtoa tuntemallemme todellisuudelle. Leinosen novelleissa tuttu saa uuden kaiun, omat tavat käännetään ympäri, yleisestä tulee harvinaista ja harvinaisesta yleistä.

Olin novelleiden vietävänä vastaansanomatta. Leinonen nostaa teemoikseen lapsuuden, kohtaamisen, sanojen merkityksen ja muistamisen. Kahdessakin novellissa lapsien syntyminen on vähentynyt merkittävästi ja oman lapsen voi saada vain erityisellä luvalla tai onnekkaasti kieroillen. Sanojen mahti vie uudelle planeetalle, jossa äänet pidetään hallinnassa, jotta tasapaino säilyy – mutta miksi tasapainoa edes haetaan?

Nahat kertoo maankiertäjänaisesta, jonka ihoon tatuoidaan ja kirjotaan muistoja kylissä, joissa hän kulkee. Aika ajoin nahka on luotava uudelleen, jotta tarinat pääsevät maaliinsa ja iho voi ottaa uudet vastaan. Novelli on hyvin fyysinen, omaakin ihoa alkaa kiristää sitä lukiessa.

Ken vainajia muistelee kääntää ympäri käsityksen oikeasta tavasta varjella kuolleiden muistoa. Entä jos ihminen veisi kuollessaan mukanaan merkinnät ja muistot, joita hänestä on? Entä jos kuolleiden muistaminen olisi kiellettyä, koska se pitää vainajat puolimatkassa ennen tuonpuoleista eikä päästä heitä vapaaksi?

Tilastollisesti syyllinen on kierolla tavalla veikeä. Sen dystooppisessa yhteiskunnassa kaikki virheet ja poikkeamat seulotaan tilastollisin menetelmin, eikä vastaan voi sanoa. Yhteiskunnan rattaat pyörivät massiivisten virastojen ja tilastonikkaroinnin varassa. Novelli herättää miettimään, kuinka helposti itse virkamiehenä saattaa suhtautua tietynlaisiin ilmiöihin tai ihmistyyppeihin jonkinlaisina tilastollisina, väistämättöminä tosiasioina, joiden olemassaolo on vain hyväksyttävä ilman, että niille voisi tehdä mitään.

Pienen rasian jumala on kokoelma, jonka novellit piikittelevät ja pistävät. Ne näyttävät, ettei totuttuun kannata luottaa, eikä maailmaa ympärillä tule pitää itsestäänselvänä. Tapamme, muistomme, kokemuksemme ja sääntömme ovat olemassa, koska yhteinen sopimus pitää ne voimissaan. Entä jos yhteistä sopimusta ei olisikaan tai sovittaisiin tyystin toisin?

Leinosen kynä on kepeä ja teksti sujuvaa. Muutamassa novellissa olin hieman pettynyt jossain määrin alleviivaavaan lopetukseen, mutta muuten en löydä kokoelmasta mitään nuristavaa. Luen ehdottomasti Leinosen muun tuotannon ja seuraan jatkossa tarkasti, mitä hän julkaisee.


Anne Leinonen: Pienen rasian jumala ja muita novelleja
Ulkoasu: Laura Noponen
Atena 2015
228 s.

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Taikakirjaimet, Täysien sivujen nautinto, Hemulin kirjahylly 

Haasteet: 62. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa. 9 novellia Novellihaasteeseen.

________



Puolen vuoden mittainen inspiroiva matka Novellihaasteen parissa päättyy tänään. Nyyh, olisin ollut valmis huomattavasti pidempäänkin rutistukseen! Luen novelleja muutenkin, mutta haaste toimi omalta osaltani entistäkin suurempana innoittajana tarttua lyhytproosaan. Kiitos siis Ompulle Reader, why did I marry him? -blogiin tästä mainiosta lukuhaasteesta.

Luin yhteensä 256 novellia. Kokonaisia novellikokoelmia karttui 20, minkä lisäksi luin yhden yksittäisen novellin, F. Scott Fitzgeraldin The Curious Case of Benjamin Button. Se oli myös ainoa, jonka luin englanniksi. Keskeneräiseksi jäi Lauri Otonkosken toimittama Ilon ja kivun kääntöpiiri (WSOY 2004), joka on laaja kokoelma Saharan eteläpuolisen Afrikan novellikirjallisuutta. Ehdin lukea kokoelmasta 12 novellia, jotka lasken mukaan tämän haasteen kokonaismäärään. Luen kirjan loppuun ajallaan ja bloggaan siitä sitten.

Maantieteellisesti (kirjailijoiden mukaan ajatellen) liikuin Suomessa, Unkarissa, Japanissa, Yhdysvalloissa, Vietnamissa, Venäjällä sekä useassa Afrikan maassa. Kotimaisia kokoelmia luin 13. Vanhimmat lukemani novellit olivat 1800-luvun lopulta, tuoreimmat oli julkaistu tänä vuonna.

Haaste oli siis minulle todella mieluisa. Novellit rokkaa!

Tässä vielä lista lukemistani novellikokoelmista ja linkit bloggauksiin:

Gyula KrúdyPunaisen härän majatalo (17 novellia)
Haruki MurakamiMiehiä ilman naisia (7 novellia)
Heikki Nevala, Anni Nupponen & Shimo Suntila (toim.)Ruumiittomat – suomalaisia aavenovelleja (14 novellia)
Hanna HauruLiian pienet sandaalit (17 novellia)
Zinaida LindénNuorallatanssija (10 novellia)
George SaundersSotapuiston perikato (7 novellia)
Maija Haavisto & Juha Jyrkäs (toim.)Marraskesi – tarinoita iholta ja ihon alta (11 novellia)
Kari VälimäkiTodensanat (30 novellia)
Stephen CraneMorsian saapuu kaupunkiin ja muita lännentarinoita (6 novellia)
Joyce Carol OatesTavallinen rakkaus (12 novellia)
Jani SaxellHuomispäivän vartijat (6 novellia)
Erkka Leppänen & Markus Harju (toim.)Praedor – Kirotun maan kulkijat (12 novellia)
F. Scott FitzgeraldThe Curious Case of Benjamin Button
Tuuve AroLihanleikkaaja (12 novellia)
Nam LeMerimatka (7 novellia)
Kaarina HelakisaNaisen paikka (11 novellia)
Päivi AlasalmiKoirapäinen pyöveli (20 novellia)
Sari VuoristoSäätiedotus merenkulkijoille (10 novellia)
Harry SalmenniemiUraanilamppu ja muita novelleja (13 novellia)
Ljudmila UlitskajaTyttölapsia (12 novellia)
Anne Leinonen: Pienen rasian jumala ja muita novelleja (9 novellia)
Lauri Otonkoski (toim.): Ilon ja kivun kääntöpiiri – Afrikkalaisia novelleja Saharasta etelään (12 luettua novellia, kokoelma kokonaisuutena kesken)

6. toukokuuta 2017

Ljudmila Ulitskaja: Tyttölapsia



Tyttöydessä on jotain ajasta ja paikasta riippumatonta villiyttä, pitelemättömyyttä ja selittämättömyyttä. Samalla se on hämmentävän samanlaista monin paikoin: täynnä juonia, noloutta ja uhmaa.

Ljudmila Ulitskajan Tyttölapsia on kahdentoista novellin kokoelma, jonka kertomukset on kirjoitettu 1990–2000-luvuilla. Alkuosan novellit kertovat moskovalaisen tyttökoulun oppilaista 1950-luvulla, vuorotellen uudesta näkökulmasta ja uuden päähenkilön kautta. Novelleissa irvaillaan neuvostojärjestelmälle, koetaan niin rakkauden kuin rahan puutetta, hymähdellään lempeydellä tyttöjen jutuille.

Ulitskajan kerrontatapa on konstailematon mutta koukuttava. Novelleissa edetään verkkaisella vauhdilla, mutta niiden koukut kantavat. Tyttöjen ajatukset ja keskinäiset suhteet houkuttelevat lukijan mukaansa, ja ympärillä vellova Neuvostoliitto tuo oman jykevän elementtinsä novellien maailmaan.

Toisen puoliskon novellit ovat otsikon Lapsuus –49 alla. Ne ovat selvästi lyhyempiä, pieniä viipaleita elämänkulusta. Niissä keskeisiksi teemoiksi nousevat orpous, sukupolvien vaihtuminen, lapsuuden loppuminen. Koetaan yllättäviä käänteitä perhe-elämässä ja ihmissuhteissa, ymmärretään elämän rajallisuus ja muutosten väistämättömyys.

En ole aiemmin lukenut Ljudmila Ulitskajaa, mutta Tyttölapsia vakuutti minut siitä, että olisi syytä. Hän tavoittaa tekstissään jotain sellaista yleisinhimillistä ja koskettavaa, jonka havainnoiminen tekee ihmiselle hyvää kiireisessä arjessa ja muutenkin. Samalla hänellä tuntuu olevan pilke silmäkulmassa, joka muistuttaa lämmöllä siitä, että ihminen on nokkela olento, joka kyllä lopulta selviää niin diktatuurissa kuin nuorten naisten käsittämättömissä hierarkiarakenteissa.


Ljudmila Ulitskaja: Tyttölapsia
Suomentaja: Arja Pikkupeura
Ulkoasu: ?
Siltala 2015
218 s.
Kokoelmaan sisältyvät kokoelmat Tyttölapsia ja Lapsuus –49 (1993, 2003, 2011)

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Luettua elämää, Ullan luetut kirjat, Mari A:n kirjablogi, Kirjapolkuni, Sinisen linnan kirjasto, Kirjojen keskellä  

Haasteet: 60. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Helmet-haasteen kohta 23. Käännöskirja, Frau, Signora & Bibi (kirjan alkuperäiskieli on venäjä), Novellihaaste (12 novellia)