22. elokuuta 2016

Shimo Suntila: Tähtiviima



Shimo Suntilan Tähtiviima on tuore avaruusnovellikokoelma Osuuskummalta. Kokoelmassa on kahdeksan novellia, joiden yhdistäviä tekijöitä ovat avaruus, sen valtavuus ja äärettömyys, ihmisyyden rajat ja teknologian valta.

Pidin lähtökohtaisesti kaikista novelleista. Ne ovat keskenään selkeästi erilaisia, vaikka samanlaista tunnelmaa ja teemoja niissä vahvasti onkin. Suntila hallitsee novellimitan erinomaisesti, ja jännite pysyy yllä kunkin tarinan ensiriveiltä viimeisille. Lopussa on yleensä jotain yllättävää, kokoavaa tai uutta avaavaa, kuten kuuluukin. Uteliaisuus nousee, tekee mieli kurkkia eteenpäin, esittää arvauksia. Yleensä en onnistunut, vaikka vihjeitä on ilmassa.

Avaruus ja sen vaatima teknologia ovat Tähtiviiman olennaisia rakennuspalikoita, mutta on mukana myös dystooppista ja ekoscifiin kallistuvaa materiaalia. Ihminen pilaa planeettansa ja joutuu laajentamaan reviiriään avaruuteen – ei mikään uusi näkökulma, mutta Suntila irrottelee aiheen ympärillä raikkaasti.

Suosikeiksini nousivat novellit Purret, Chudakovin aaveet, Steelen ruukki ja Sharan henkäys. Purret kuvaa tilannetta, joka on maailmanlopun tuolla puolen ja tapahtumia, jotka siihen johtivat. Vieras elämänmuoto koettaa ehkä varoittaa, tai valmistella? Mutta kun ei haluta kuunnella eikä nähdä, varoitukset valuvat hukkaan. Chudakovin aaveissa Boston Brigg etsii vastauksia menneisyytensä avoimiin kysymyksiin Kuussa olevasta siirtokunnasta ja sen kapisesta asuntolasta.

Steelen ruukki vie lukijansa avaruudessa sijaitsevalle louhokselle, jossa työ on raakaa ja hierarkia selkeä. Työläiset tekevät töitä henkensä kaupalla, ja joutuvat silti olemaan velkakierteessä työnantajaansa. Kapinan siemen itää, vaikka yhteisrintamaan liittyminen ei ole välttämättä lainkaan yksioikoista. Sharan henkäyksessä aika taipuu, parisuhde kuljettaa ja ihminen ajautuu erikoisiin tilanteisiin pelkkää saamattomuuttaan.

Kuten lajityyppiin sopii, Tähtiviima noukkii palasia meidän ajastamme ja sen ilmiöistä. Novelleissa käsitellään muun muassa vakuutuksia, suuryritysten valtaa, yhteiskunnan hyvinvoinnin jakautumista, parisuhteiden hankaluutta, siirtolaisuutta, kehittyvää teknologiaa ja vallankäyttöä useammassa mittakaavassa. Kaiken tämän novellit esittävät vaivattomasti, paasaamatta tai alleviivaamatta, mutta terävästi ja tarkkaan.


Shimo Suntila: Tähtiviima
Ulkoasu: Arren Zherbin
Osuuskumma 2016
199 s., e-kirja

Arvostelukappale.

_____

Toisaalla: Ja kaikkea muuta

Helmet-haasteesta nappaan kohdan 35. Kirjassa ollaan avaruudessa.

19. elokuuta 2016

John Irving: Ihmeiden tie



Voi John minkä teit.

Moni blogini lukija tietää, että rakastan John Irvingiä ja hänen tuotantoaan. Irvingin romaaneissa on jotain sellaista, joka puraisee, potkaisee, ilahduttaa ja naurattaa. Samalla niissä on vakavuutta, syvyyttä ja kantaaottavuutta. Olen minä niiden äärellä itkenytkin. On painia, karhuja, kadotettuja vanhempia, prostituoituja, mutkikkaita ihmissuhteita, seksuaalisuuden koko kirjo ja henkilöitä, jotka ovat juuri sen rajan toisella puolen, että heidän tietää olevan olemassa vain kirjan sivuilla – ja jotka kuitenkin ovat niin eläviä ja kokonaisia, että heidän vaiheensa uskoo jokaista mutkaa myöten.

Joten: voi John minkä teit.

Niin, en pitänyt Ihmeiden tiestä. Nyt se on sanottu.

Odotin sitä, voi kuinka odotinkaan. Ryntäsin kirjaostoksille heti kirjan ilmestyttyä keväällä ja olin varma, että kävisin sen kimppuun saman tien. Kävi kuitenkin niin, että vain silittelin kirjaa yöpöydälläni ja jäin odottamaan kesää ja leppoisia lukuhetkiä. Lopulta niiden aika tuli.

Ja tuli pettymyksen aika. Ensimmäiset sivut kääntyilivät, kurtistelin kulmiani. Mistä tämä kirja kertoo? Keitä nämä ihmiset ovat? Miksi minua pitäisi kiinnostaa? Kääntyi lisää sivuja, oltiin jo ties monennella kymmenennellä. Otsani rypistyi entisestään. Katselin sisällysluetteloa (rakastan sitä, että Irving otsikoi lukunsa, ihastuttava, jopa vanhanaikainen tapa), yritin saada otetta ja arvailla, milloin tarina alkaa vetää. Saatoinpa selailla vahvasti tapojeni vastaisesti kirjaa pidemmälle ja kurkkia hieman, miltä vaikuttaa.

Hitaasti eteni. Oi voi. Jaksot, joissa ollaan Ihmeiden tien päähenkilön Juan Diego Guerreron lapsuudessa Oaxacassa Meksikossa, ovat vetävämpiä kuin nykyisyys, jossa Juan Diego matkustaa jo ikääntyneenä Filippiineille täyttämään nuorena antamaansa lupausta ja unohtaa sydänsairauteensa syömänsä beetasalpaajat lentokoneen ruumaan. Nykyisyysjaksot ovat täynnä toistoa (joka noin periaatteessa on Irvingin vahvuusalueita, mutta nyt siitä ei saada oikein mitään irti): seksiä, peniksen toimintaa, lääkkeitä, hotelleissa pyörimistä, kirjailijuutta, sekavuutta.

Menneessä eletään puoliorpojen kaatopaikkalasten, orpokodin, uskonnon ja kaoottisen suurkaupungin sekamelskassa. Juan Diegon lapsuus on moninainen, outo ja irtonainen. Sisarensa Lupen (joka osaa lukea ajatuksia ja jonka puhetta kukaan muu kuin Juan Diego ei ymmärrä) kanssa Juan Diego kulkee irtolaisena kaatopaikalta katoliseen orpokotiin ja sirkukseen, lopulta ilman Lupea Yhdysvaltoihin transvestiitin prostituoidun ja lähetyssaarnaajan adoptiopoikana.

Siitä huolimatta, että pidin romaanin menneisyydestä sen nykyisyyttä enemmän, en varsinaisesti syttynyt sillekään. Irving on hyvin rikkaan kerronnan, valtaisan henkilögallerian ja kummien juonenkäänteiden sanansaattaja, mutta Ihmeiden tiessä kaikki nämä elementit aiheuttivat minussa vain riitasointuja.

En pitänyt Juan Diegosta nykyisyydessä, menneisyydessä hän tuntui hapuilevalta ja yhdentekevältä. Inhosin hänen entistä oppilastaan ja sittemmin ystäväänsä ja kollegaansa Clark Frenchia, jonka luona Juan Diego pitkälti Filippiinien matkansa viettää (paitsi sitä aikaa, jonka sekoilee puolihoureessa, naukkailee tai on naukkailematta lääkkeitä tai harrastaa ja/tai ajattelee seksiä). Juan Diegon ja Lupen äiti jää irtonaiseksi, etäällä pysyvät myös lähetyssaarnaaja Edward Bonshaw ja prostituoitu Flora, vaikka he ehtivät sentään hieman kasvaa.

Lupesta en edes aloita. Yleensä olen heikkojen, altavastaajien ja kohtaloa kiusaavien puolella, mutta Lupen huutoa (kuinka monta repliikkiä hän kirjassa huutaa, en halua edes tietää lukumäärää) en jaksanut kuunnella – niin kirjan sivuilla kuin se pysyikin.

Ihmeiden tie oli niin suuri pettymys, että harmittaa vieläkin. Viimeiset satakunta sivua sujahtivat sulavasti, kun lankoja aletaan saada yhteen ja noppaa heittää itse kunkin kohtalolla, mutta kuudensadan sivun kokonaismäärässä se on varsin olematon osuus. Irving ei ole ennenkään suoranaisesti kirjoittanut minun elämääni liippaavista asioista, mutta aina olen löytänyt jotakin samastuttavaa tai ainakin huikaisevan houkuttelevan tarinan koukkuineen. Nyt en saanut kumpaakaan.

Toisaalta mietin, miten paljon vikaa on minussa. Enkö antanut tarpeeksi armoa? Olivatko odotukseni kohtuuttomat? Vaadinko faniuteen vedoten liikoja (kuten kirjassakin tapahtuu)? Olinko tarkkaamaton, huolimaton lukija? Missasinko jotain?

Voi olla, voi olla olematta.

Todettakoon kuitenkin, ettei rakkauteni John Irvingiin tästä juuri pintanaarmua kummempaa saa – ja sekin paranee aikanaan. Eihän kukaan voi olla täydellinen, edes John! Onhan minulla kaikki aiempi tuotanto mieltä hellimässä (ja itse asiassa yksi vanha romaani, Vesimies, vieläkin lukematta), aina valmiina odottamassa ja tarjoamassa rakkautta, ymmärrystä ja huikeaa tarinankerrontaa.


"Tapahtumien kulku, elämämme silmukat – kaikki mikä johtaa meitä sinne minne olemme menossa, polut joita seuraamme loppuamme kohti, se minkä emme näe olevan tulossa ja se minkä näemme – kaikki tuo voi olla salaperäistä tai vain näkymätöntä tai sitten ilmiselvää." (s. 502)


John Irving: Ihmeiden tie
Suomentaja: Kristiina Rikman
Ulkoasu: Timo Mänttäri
Tammi 2016
600 s.
Avenue of Mysteries (2015)


Omasta hyllystä.

_______

Toisaalla: Lumiomena, Kirjojen keskellä, Mustetta paperilla, Opus eka, Hurja Hassu Lukija, Mummo matkalla 

14. elokuuta 2016

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet



Emma Puikkosen Eurooppalaiset unet on helähtelevä episodiromaani, jonka luvuissa kuljetaan ajassa, paikassa ja mielentiloissa ristiin rastiin Euroopan laitoja. Henkilöt kohtaavat toisiaan, pidempään tai ohimennen, kulkevat elämässään tiettyjä polkuja pitkin ja samalla Euroopan historia ja tulevaisuus kohisee taustalla vahvana.

Puikkonen rakentaa kerrontansa huolellisesti, ilmavasti ja pakottomasti. Mittaa kirjalla on alle 200 sivua, mutta tarinassa on kaikki tarvittava, jotta se muodostaa kiehtovan, elävän ja sykkivän kokonaisuuden.

Eurooppalaiset unet tulevat todeksi niin Gdanskin telakalla työläisten lakon alla, sairasvuoteella pohjoisessa, jalkapallo-ottelussa Belgradissa, ihmissalakuljettajien rekassa, berliiniläisessä hotellihuoneessa ja muurin molemmin puolin, tosi-tv-sarjan kuvauksissa Ibizalla, nuorisojengissä Tukholmassa, tulevaisuuden Lontoossa. Vaikka yhtäläisyydet voivat kylmiltään kuulostaa näennäisiltä, todellisuudessa ne ovat sitäkin vahvempia.

Puikkonen leikittelee ajatuksella pienistä yhteyksistä, toisiinsa johtavista tapahtumista ja kohtaamisista, joita ei voi suunnitella – vai voiko sittenkin? Pieniä maagisen realismin elementtejä on mukana sopivasti ripoteltuna, ja juuri se tekee kirjan tunnelmasta unenomaisen, hieman leikittelevän ja kuitenkin syvästi melankolisen.

Eurooppalaiset unet on romaani, joka kannattaa ehdottomasti lukea. Vahvaa kotimaista kirjallisuutta, joka on samalla niin universaalia, että sen voi kokea omakseen hyvin monelta eri kantilta tai erilaisissa tilanteissa. Varsinainen aarre, syyttä suotta vaille suurempaa näkyvyyttä jäänyt.


Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet
Ulkoasu: Anna Makkonen
WSOY 2016
179 s.

Omasta hyllystä.

______

Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirjapolkuni, Lumiomena, Kulttuuri kukoistaa, Täysien sivujen nautinto

8. elokuuta 2016

Virpi Pöyhönen: Doe



Lisää mökkilukemisia toissaviikolta. Virpi Pöyhösen Doe oli lukukokemus, jota maistelin, pohdiskelin ja ihastelin. Kirja vei täydellisesti mukanaan, sen melankolinen, hieman salaperäinen ja mystinen, paikoin jopa yliluonnollinen tai ainakin vahvasti unenomainen tunnelma sopi erinomaisesti luonnon keskellä nautittavaksi.

Kirja on kahden naisen tarina: Patty on äiti ja Mary on tytär. Doen kaupunki on juuri niin nimetön ja mitätön kuin sen "nimestä" voi päätelläkin: surkea tuppukyllä intiaanireservaatin laitamilla. Kaupunki on pahaaenteilevän hiljainen, ja sen katuja hallitsevat – ainakin öisin – raivoisat kulkukoirat ja kaupungin ainoa menestyjä, muuriensa takana kartanossa asuva Harry Battlefield.

Patty on kahden kulttuurin kasvatti. Isä tuli kaukaa meren takaa, äiti reservaatista. Äiti lähti, isä jäi. Patty itse lentelee kahden maailman väliä: hän työskentelee paikallisessa saluunassa ja koettaa pitää kotitaloaan pystyssä, mutta aika ajoin hän sukeltaa äidinperintönsä luokse, ottaa osaa riitteihin ja tapaa lastensa isää Mahkahia. Lapsia riittää, sillä Patty on synnyttänyt seitsemän kertaa, aina elokuussa. Ensin kuusi poikaa ja viimeiseksi tyttären.

Tytär Mary on vielä nuori, mutta siinä missä äiti koettaa suojella häntä maailman pahuudelta (ja omalta kohtaloltaan?), kasvaa halu vapauteen pitelemättömän suureksi. Ja niin Mary katoaa. Kuulemme hänen näkökulmansa tarinaan kirjan toisella puoliskolla, ja se on tarkka. Tarkempi kuin Patty haluaisi.

Doen kieli on kaunista, mutta sokeri siitä on kaukana. Pikemminkin kyse on hyvin huolellisesta ja ilmaisuvoimaisesta tavasta kertoa tarinaa pienin sykäyksin, varovaisin liikkein. Tunnelma on kiehtovasti rakennettu. Se on kuin paikalleen pysähtynyt, mutta kuitenkin kaikki muuttuu koko ajan. Huikean onnistunut kokonaisuus, kerta kaikkiaan.

Alkuperäiskansojen tilannetta käsitellään Doessa hienovaraisesti ja silti kantaa ottaen. Kirja on hätähuuto tukahdutettujen puolesta ja kriittinen osoitus rakenteiden monimutkaisuudesta. Kaupungin katujen verikoirat ovat kuin päälle hyökyvä vihollinen, jota vastaan edes nyrkkiraudat eivät auta: ne tulevat kuitenkin, valtaavat kadut ja elintilan omalle elämäntavalleen, muista piittaamatta. Niin ikään Harry Battlefield vahvistaa muurejaan tehdäkseen eron alkuperäisasutukseen, osoittaakseen valtansa. Sinne Pattyn pojatkin päätyvät, Battlefieldin verkostoihin.

Yhtä lailla kirjan teemana on juurettomuus ja yksinäisyys. Kuinka ne ujuttautuvat osaksi elämää, joskus jo syntymästä saakka, ja kuinka niiden hallitseminen voi käydä mahdottomaksi. Mutta mistä kaikesta voi "syyttää" vain itseään, ja mikä taas tulee ulkoapäin niin suurella voimalla, ettei yksilöllä ole mahdollisuutta siltä suojatua? Sitäkin Doessa ansiokkaasti pohditaan.

Doe jätti vahvan jäljen ja paljon avoimia kysymyksiä. Se on onnistuneen romaanin ja mieleenpainuvan lukukokemuksen merkki.


Virpi Pöyhönen: Doe
Ulkoasu: Martti Ruokonen
WSOY 2015
276 s.

Kirjan sain Maijalta. Kiitos!

_______

Toisaalla: Kirjojen keskellä, Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia, Kirjasähkökäyrä, Aina joku kesken

Doe on kuudes ja viimeinen Kansojen juurilla -haasteeseen lukemani kirja. Haaste muuten päättyy huomenna!

4. elokuuta 2016

Enni Mustonen: Metsäkukkia asvaltilla



Helmet-haasteen kohta "Olympialaisista kertova kirja" aiheutti päänvaivaa ensisilmäyksellä. Vaikka tykkäänkin katsoa yleisurheilua – etenkin olympialaisia – televisiosta, urheilusta lukeminen taas on hyvin kaukana epäkiinnostavien aiheiden listalla. Onneksi satuin joltain vinkkilistalta bongaamaan Enni Mustosen Metsäkukkia asvaltilla, jonka luvattiin vievän mukanaan Helsingin olympiakesään 1952.

Näin kävikin, mutta kirjan aikajänne on kokonaisuudessaan yhtä kesää pidempi. Kauppaneuvos Somerin tytär Eeva on päässyt ylioppilaaksi ja yliopisto-opinnot kutsuvat. Ennen sitä on kuitenkin luvassa pitkä kesä Helsingissä. Eevan ja saman kylän tytön, ompelijaksi kouluttautuneen ja syksyksi harjoittelupaikan hattuliikkeestä saaneen Koivikon Sirkan vuokranantaja, Eevan täti Kristiina, pestaa neitokaiset olympiastadionin kanttiiniin kesätöihin. Siellä itse kukin kohtaa monenlaisia kiinnostavia ihmisiä: Sirkka eloisan sähkö- ja sirkusmiehen Erkin ja Eeva taas Unkarin jalkapallojoukkueen huoltomiehen Istvánin.

Metsäkukkia asvaltilla seuraa Eevaa ja Sirkkaa olympiakesästä nelisen vuotta eteenpäin. Kuten arvata saattaa, nuorten naisten elämässä tapahtuu noina vuosina suuria asioita ja käänteitä. Surulta ja huolelta ei vältytä, mutta välkähtelee mukana elämäniloakin ja aikuistumisen tuomaa vastuuta. Maailmanhistorian suuret tapahtumat kulkevat kohinana taustalla, ei vähiten kirjan loppuhuipennuksena oleva Unkarin kansannousu vuonna 1956, johon Eeva ja István tempautuvat.

En ole aiemmin lukenut Kirsti Mannisen a.k.a. Enni Mustosen kirjoja, vaikka hän toki on kirjailijana minulle tuttu. Metsäkukkia asvaltilla osui käteen mökkilukemiseksi, ja se olikin siinä tehtävässä oikein erinomainen. Ahmaisin kirjan järven rannalla istuskellen, sivut kääntyivät haipakkaan tahtiin ja tunsin itseni hyvinkin viihdytetyksi.

Tyyli ei ole ylenpalttisen viihteellinen, vaan huolellinen ja mietitty, joskin helpostilähestyttävä ja sujuvasti rullaava. Henkilöhahmoja on paljon, ja tämä kirja onkin jatkoa kolmelle aiemmalle Koskivuori-sarjan romaanille. Ehkä luen ne vielä joskus, kuka tietää. Onneksi kirjan alkulehdillä on henkilöluettelo, sillä olen viime aikoina todennut tarvitsevani sellaista yhä useammin. Huono keskittymiskyky vai mikä, en tiedä.

Aivan täysin en hurahtanut Mustostyyliin. Juonenkäänteissä on tietynlaista helppoa arvattavuutta ja hahmoissa stereotypioita – vaikka kertojan näkökulmia vaihdellaankin. Lisäksi kirjan viimeinen käänne on epäuskottavuudessaan sellaista luokkaa, että meinasin heittää pettymyksessäni kirjalla ohilentänyttä lokkia. Hieman asiaa pureskeltuani päätin antaa sen kirjailijalle anteeksi (enkä sitäpaitsi muutenkaan halua vahingoittaa lintuja), olkoon Metsäkukkien tarina sitten juuri tällainen. Tosin seurauksena tästä hyytymisestä jäin miettimään, onko Mustosella muutenkin tapana tehdä näin epäuskottavia juonikuvioita tarinoidensa päätteeksi tai sidosteeksi. Jos on, en ole ollenkaan varma siitä, kiinnostaako hänen tuotantonsa minua sen enempää.

Metsäkukkia asvaltilla tarjosi joka tapauksessa aivan oivallista ja viihdyttävää luettavaa, ja olenpa nyt ainakin tutustunut yhteen Suomen tuotteliaimmista kirjailijoista.


Enni Mustonen: Metsäkukkia asvaltilla
Ulkoasu: ?
Otava 2001
315 s.

Kirjastosta.

______

Toisaalla: Kirjan pauloissa

Helmet-haasteen kohta 31. Olympialaisista kertova kirja.