4. joulukuuta 2016

Juuli Niemi: Tuhat tytärtä



Kuten kirjallisuusuutisia seuranneet tietävät, Juuli Niemi voitti juuri lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon romaanillaan Et kävele yksin. Hän on ennen tätä voitokasta romaaniaan kirjoittanut novelli- ja runokokoelmia, joista tuorein, vuonna 2015 julkaistu Tuhat tytärtä, tarttui käteeni kirjastosta henkilökunnan suositteluhyllystä.

Runot, nuo pirulliset, tulkinnanvaraiset luritukset. Minun on ollut vaikea suhtautua niihin melkolailla aina. Säännöllisin väliajoin kuitenkin nousen poterostani ja ahmaisen jonkin runokokoelman. Niinpä en varsinaisesti pelännyt tätäkään kirjaa, hieman epäilin vain, kuinka sen kanssa selviän.

Aivan hyvin, on todettava. Niemi kirjoittaa kuulasta ja kuitenkin jollain muotoa hyvin realistista kieltä. Tuhat tytärtä uppoutuu tyttöyden ja naiseksi kasvamisen maailmaan, joka tuntuu aiheena jossain määrin hallinneen lukemisiani ja muutenkin elämääni viime aikoina – eikä siinä mitään, näin on hyvä.


Katso taas ikkunasta ulos.
Vain sinä voit tietää
mitä sinä siellä näet.


Niemen runoissa on tarttumapintaa, mutta ne eivät silti selittele tai alleviivaa liikoja. Paljon jää lukijan tulkittavaksi, omien ajatusten järjesteltäväksi. Runot käsittelevät perheen sisäistä dynamiikkaa, sisarussuhteita, muistoja ja kasvamista. Nostalgiaakin paikoin, olen ymmärtävinäni.

Kokoelman loppupuolella tuntuu siltä, että aikuisuus on jo alkanut. On otettava vastuu omasta elämästä, siirryttävä eteenpäin ja annettava menneiden olla menneitä. Kaikesta ei voi lapsuuttakaan syyttää, eihän? Vai voiko?

Runojen minä on samaan aikaan villi ja alistuva, roolissaan perheen kuopuksena tyytymätön ja kuitenkin onnellinen, ehkä, tavallaan. Isommissa siskoissa on paljon, mistä saada kiinni ja mitä hyödyntää omassa kipuilussa, ehkä kaikkea ei tarvitse kokea itse, kun tietää, kuinka asiat kuitenkin voivat mennä.

Tuhat tytärtä on myös ylistyslaulu ystävyydelle, sen kaikessa monimutkaisuudessaan. Ystäviä voivat olla yhtä hyvin ne, joissa virtaa samaa verta kuin nekin, joiden kanssa minulla ei ole yhtäkään yhteistä piirrettä. Niemen runoja voi lukea uudelleen ja uudelleen, maistella ja kokeilla, miltä ne kuulostavat rytmiltään ja sisällöltään.

Kauniilta, taitavilta, monikasvoisilta.


 - - Sellainen ystävä tietää,
että pelkään mennä talojen kellareihin
menee sen takia edeltä.
Sellainen ystävä ei osaa katsoa kohteliaasti poispäin.

Minä vaalin juuri niitä ihmisiä
joiden kohdalla en enää pysähtyisi juhlissa,
koska he saavat minut muistamaan
ettei ihminen sitoudu pysymään aina samana
ja että jokin kuitenkin säilyy aina samana.

(Katkelma runosta Ystävät)



Juuli Niemi: Tuhat tytärtä
Ulkoasu: Päivi Puustinen
Otava 2015
93 s.

Kirjastosta.


________

Toisaalla: Kirjan pauloissa, Lukukausi, Täysien sivujen nautinto, Kaikkia värejä  

Helmet-haaste alkaa olla loppusuoralla. Tämän saan kohtaan 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja.

1. joulukuuta 2016

Toinen ja kolmas kertani Haruki Murakamin kanssa

Haruki Murakami (s. 1949) on yksi maailmalla tunnetuimpia japanilaisia kirjailijoita. Hän on myös valistuneen mutuarvioni perusteella varsin pidetty suomalaisissa kirjablogeissa (muunmaalaisia en lue, joten se mutuilusta niiden osalta). Luin jokunen vuosi sitten Murakamin romaanin Norwegian Wood (Tammi 2012), joka nautti laajalti suuria ylistyssanoja (huom. yleistys). En itse saanut kyseisestä kirjasta paljon mitään irti, joten jätin bloggaamatta kokonaan. Harmillisesti ajattelin kai tuohon aikaan (siis silloin 2012 paikkeilla), että jos on jostain kirjasta eri mieltä kuin suurin osa muista lukijoista, on itse oletettavasti väärässä. Onneksi olen sentään jotain oppinut sen koommin. Enää en tosiaankaan ajattele niin.



Ostin tässä joskus Murakamin Kafkan rannalla (Tammi 2009) e-kirjana, kun halvalla sain. Sitä oli myös kehuttu (mutuilu jatkuu) ja suositeltukin minulle. Ajattelin, ettei kai pidä sen yhden muinaisen mitäänsanomattoman lukukokemuksen perusteella vielä tuomita tällaista modernia klassikkoa (tämä määritelmä nyt tuli ihan hatusta).

Lueskelin Kafkaa useamman viikon, ja alkuun (noin sadan sivun jälkeen) olin jättää sen vallan kesken. Kurtistelin kulmiani kummille tapahtumille: oudoille sattumuksille oudossa talossa, puhuville kissoille, teinipojan seksifantasioille. En saanut niiden ideasta kiinni, vaikka yleensä monenlaisesta oudosta viehätynkin. Päätin sinnikkäästi kuitenkin jatkaa: pakkohan kirjasta oli jotain saada irti, pakko! Ehkä se vanha ajatus kolkutteli takaraivossa – onhan tästä pidetty vaikka kuinka!

Kafka rannalla on (laaja) kertomus aikuiseksi kasvamisesta, kirjallisuudesta ja mielikuvituksesta, itsensä ylittämisestä ja omien juuriensa löytämisen kaipuusta. Kafka Tamura on teinipoika, joka elää kahdestaan etäisen kuvanveistäjäisänsä kanssa. Äiti ja sisko ovat kadonneet hänen elämästään jo vuosikausia aiemmin. Kafkaa luonnollisesti kiinnostaa, mihin puolet perheestä on kaikonnut, minkä lisäksi häntä karmaisee isän esittämä oidipaalinen ennustus. Niinpä Kafka karkaa kotoa ja päätyy kauas rauhallisen yksityiskirjaston turvaan. Siellä hän kohtaa persoonallisen kirjastonhoitajan Oshiman sekä kirjastoa ylläpitävän säätiön johtajan neiti Saekin. Samaan aikaan lukutaidoton mutta lempeä mies Nakata (joka osaa puhua kissojen kanssa) lähtee sisäisen tietonsa ohjaamana etsimään jotain ja toteuttamaan hänelle annettua tehtävää. Matkaseuraksi ja avuksi hän saa rekkakuski Hoshinon. Kaikkeen tähän liittyy monenlaista yliluonnollista, selittämätöntä ja kohtalokasta.

Vaikka suhtauduin Kafkaan penseästi, tarina alkoi kuitenkin vetää puoleensa – ehkä juuri selittämättömyytensä vuoksi. Murakamin tyyli ja Juhani Lindholmin suomennos tuovat tarinaan jutustelevan, leikkisän tunnelman, joka kätkee alleen suuria, surrealistisia ja syvällisiäkin ajatuksia. Luulen, että ymmärtäisin kirjaa paremmin, jos tuntisin japanilaista kulttuuria ja perinnettä syvemmin. Nyt moni vihje meni varmasti ohi korvien. Toisaalta oli hetkiä, jolloin nautin tekstistä suuresti. Olin kärryillä, nyökyttelinkin:

"Jokainen meistä menettää jotakin, mikä on meille kallisarvoista", hän sanoo, kun puhelin on lakannut soimasta. "Tilaisuuksia, mahdollisuuksia, tunteita joita ei koskaan voi saada takaisin. Sellaista elämä on. Haluaisin kuitenkin ajatella, että meillä kaikilla on päämme sisällä pieni huone, johon ne muistot on varastoitu. Niin kuin tämän kirjaston kirjat hyllyissä. Ja meidän täytyy jatkuvasti laatia uusia arkistokortteja, jotta ymmärtäisimme, miten oma sydämemme toimii. Aina silloin tällöin pitää käydä pyyhkimässä pölyt, tuulettaa ja vaihtaa vedet kukkavaaseihin. Jokainen meistä elää omassa yksityisessä kirjastossaan.

Päästyäni Kafkan rannalla kanssa loppuun asti huokasin kuitenkin syvään. Tässäkö tämä on, kaiken sen hehkutuksen jälkeen, yritettyäni parhaani ja annettuani uuden mahdollisuuden? Jäljellä oli ärsytystä ja pettymystä. Tarvittiinko todella seitsemättäsataa sivua siihen, että nuori poika saadaan sysättyä kohti aikuisuutta? Olenko tosikko, miksi en ymmärrä kaikkia vivahteita? Ehkä olen. Ehkä vivahteita ei ole, ainakaan minun makuuni kuuluvia.

Ehkä kaikesta ei kuulu pitää. Huokasin uudelleen. Joskus vielä uskonkin sen.




Ja ei, vieläkään en silti suostunut antamaan periksi: kirjastossa tuli vastaan Murakamin uusin suomennos, novellikokoelma Miehiä ilman naisia (Tammi 2016). "Perhana, vielä kerran!", ajattelin. "Jos ei nyt niin ei koskaan!"

Kyllä se kerta kiellon päälle, kolmannen korvapuusti ja kolmas kerta toden sanoo. Pidin nimittäin Murakamin novelleista varsin paljon! Kokoelmassa on niitä yhteensä seitsemän, ja otsikon mukaisesti ne käsittelevät ihmissuhteita ja niiden puutteita pitkälti (hetero)miehisestä näkökulmasta. Näissä on ripaus outoutta ja selittämättömyyttä, mutta toisaalta novellin tiivis mitta ei anna mahdollisuutta jaaritteluun, vaan asiaan on mentävä heti ja siinä myös pysyttävä.

Erityisesti pidin novelleista Drive My Car, Itsenäinen elin ja Kino. Minäkin voisin lähteä autonkuljettajaksi ja kuuntelevaksi korvaksi leskeksi jääneelle näyttelijälle, avata oman baarin jonnekin sivukujalle ja saada asiakkaaksi lukijoita, muita kiinnostavia kulkijoita ja harmaan kissan. Ajatus rakkaudesta kirjaimellisesti riutumisesta, kotini ympärillä parveilevista käärmeistä tai oman kumppanini saattamisesta yhteen ystäväni kanssa ei omana kokemuksena houkuttele, kirjallisena sitäkin enemmän. Samoin mietin, kuinka kiehtova ja kamala ajatus olisi linnoittautua kotiinsa niin, että kaikki palvelut, siis aivan kaikki, tuotaisiin kotiin asti.

Murakamin novelleissa on melankolinen, menetyksen täyttämä tunnelma. Ollaan sellaisten kysymysten äärellä, jotka koskettavat meistä kaikkia jollain muotoa joskus. Rakkaista on luovuttava, tulee sairautta, kuolemaa ja erilleen lähteviä teitä. Toisaalta yllättäen voi kohdata jotain uutta, sellaisia näkökulmia, kokemuksia ja ajatuksia, joita ei yksin voi nähdä.

Miehiä ilman naisia ei herättänyt halua huokailla. Sen sijaan nyökkäsin topakasti: tämä oli hyvä tapaaminen, herra Murakami. Me tapaamme vielä.



Haruki Murakami: Kafka rannalla
Suomentaja: Juhani Lindholm
Ulkoasu (kansi): Kazuko Otsuka
Tammi 2009
639 s.
Umbine no Kafuka (2002)

Omasta hyllystä.

Toisaalla: Kirjoista ja muista kertomuksista, Lumiomena, Luetut, lukemattomat, Kujerruksia


Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia
Suomentaja: Juha Mylläri
Ulkoasu: Jussi Kaakinen
Tammi 2016
276 s.
Onna no inai otokotachi (2014)

Kirjastosta.

Toisaalla: Ullan luetut kirjat, Mitä luimme kerran, Opus eka, Pieni kirjasto  

______

Nämä kaksi Murakamia tuovat mukanaan kaksi ruksia lisää Kurjen siivellä -lukuhaasteeseen. Miehiä ilman naisia kasvattaa Novellihaastetta seitsemän novellin verran (luettuna minulla on nyt yhteensä 24 novellia).

27. marraskuuta 2016

Gyula Krúdy: Punaisen härän majatalo ja muita novelleja



Punaisen härän majatalo on unkarilaisen Gyula Krúdyn (1878–1933) laajaa tuotantoa leikkaava novellikokoelma. Krúdy on unkarilaisessa kirjallisuushistoriassa merkittävä nimi, mutta meillä Suomessa tuntematon. Puhtain mielin siis pääsin testaamaan, millaisia ovat sadan vuoden takaiset unkarilaiset novellit.

Ihan mainioita ne ovat, todettakoon. Itävalta-Unkarin keisarikunnan viimeiset korahdukset näkyvät, ihmissuhteet noudattelevat kyläyhteisöjen normeja ja hieman myös kapinoivat niitä vastaan, miljöö ja tapahtumat ovat yhtäältä mallikkaan talonpoikaisia ja samalla hieman yliluonnollisia. Arkipäivä rullaa työntäyteisenä eteenpäin, mutta aina on aikaa rakkaudelle.

Useassa novellissa päähenkilönä on Sindbad, maailman kiertäjä ja paikoilleen asettumaton seikkailija, jolla on yhtä monet kasvot kuin on tapahtumia ja tilanteita, joihin hän päätyy. Sindbad on nuori ja vanha, ratkaisija ja hämmentäjä, rakkauden etsijä ja sen torjuja. Hän uudistuu novellista toiseen olematta koskaan sama kuin ennen – ja kuitenkin hänessä on jotain tuttua uusissakin kehyksissä.

Krúdyn novellit ovat napakoita, hiottuja ja hallittuja. Suuret käänteet loistavat poissaolollaan, sen sijaan niissä on tietynlaista opettavaisuutta ja normeerausta, vaikka henkilöt tekisivätkin (hyväksytysti) kapinallisia valintoja. Usein kohdataan naishahmoja, joille ylpeys käy lankeemuksen edellä, liika nokkavuus johtaa vanhanpiian elämään ja toisaalta joskus rumakin voi päästä naimisiin (toki helvetistä tulevan kanan avustuksella, hmph).

Kuten ehkä selväksi käy, en suoranaisesti ihastunut tähän kokoelmaan. Sen novellit ovat monella tapaa kiinnostavia, mutta en saanut niistä tarttumapintaa. Tietynlainen ajattomuus saattoi vaikuttaa lukuelämykseen: novellin tiivis muoto edellyttää jotain, mistä saada heti kiinni, jotta pääsen niiden kyytiin. Nyt lueskelin, odotin jotain, jäi saamatta.

Ehkä olen modernimpien novellien ystävä. Niiden pariin jatkankin seuraavaksi.


Gyula Krúdy: Punaisen härän majatalo ja muita novelleja
Suomentaja: Hannu Launonen
Ulkoasu: Timo Mänttäri
Atena 2009
150 s.

Kirjan olen saanut MarikaOksalta, kiitos!

Toisaalla: Sinikka Vuola / Kiiltomato.net, Café pour les idiots




Avaan tällä kirjalla Ompun #novellihaasteen ja nappaan siihen heti 17 novellia. Olen aivan intona tästä haasteesta ja lukenut sitä varten jo seuraavankin novellikokoelman, josta kirjoitan lähipäivinä. Veikkasin melkoista luettujen novellien määrää haastepostauksessa, ja aionkin omalta osaltani pitää huolta siitä, että sen saavuttaminen on koko ajan lähempänä...

Lisäksi ruksaan Helmet-haasteesta kohdan 24. Kirjasammon päivän täkynä vuonna 2016 ollut kirja.

22. marraskuuta 2016

Emma Cline: Tytöt



Emma Clinen esikoisromaani Tytöt on kaksijakoinen kirja. Se on sekä kipeän tuttu kuvaus tyttöyden jatkuvasta epävarmuudesta että hieman jälkiviisas, kokonaisuutena etäinen. Aivan kuin Cline ei olisi osannut päättää, uppoaako tyttöyteen sellaisena kuin se on vai varmisteleeko selustaansa aikuisella selittävällä näkökulmalla. Nähdäkseni Tytöt sortuu jälkimmäiseen.

Eletään kesää 1969 ja 14-vuotias Evie on tylsistynyt. Hän on riitautunut parhaan ystävänsä kanssa, vanhemmat ovat eronneet ja etsivät rakkautta uusista puolisoista, lähtö sisäoppilaitokseen lähestyy. Evie kohtaa sattumalta puistossa kiehtovan hippityttö Suzannen, jonka mukana hän päätyy karismaattisen Russellin johtamalle Ranchille. Siellä on aivan omat sosiaaliset sääntönsä, ja vaikka (tai koska) Eviella on vahvan keskiluokkainen kasvatus ja perhetausta, kiehtova boheemielämä, seksuaalinen ja muukin vapaus, ympäröivän yhteiskunnan kyseenalaistaminen ja oman identiteetin väkivaltainen etsintä kiehtovat häntä vaarallisen paljon. Russellin seuraajat ovat valmiita paljoon, mutta missä kulkee Evien raja?

Toisena tarinalinjana keski-ikäinen Evie majailee ystävänsä talossa ja kohtaa ystävänsä pojan ja muuta nuorisoa. Hän muistelee mennyttä ja koettaa ehkä kolauttaa 2000-luvun nuoret tielle, jota ei tarvitsisi katua yhtä paljon kuin hän katuu omia valintojaan.

Tytöt-romaanin tarina pohjautuu Charles Mansonin kulttiin ja sen tekemisiin, nimet on muutettu ja kaiketi osa tapahtumistakin, mutta paljolti kyse on menneisyyden tositapahtumien fiktiivisestä versioinnista. En ole aihepiirin asiantuntija, eikä kirjan tarina ehkä siksi häirinnyt minua sinänsä – oli helppoa heittäytyä sen vietäväksi, uskoa siihen ja tarkkailla omia reaktioita Evien kohtaamien asioiden äärellä. Ärsyynnyin enemmän etäisyydestä, jonkinlaisesta alleviivaavuudesta ja aikuisen Evien selittelystä.

Cline kirjoittaa hienosti ja Kaijamari Sivillin suomennos on sujuvaa, kaunista suomen kieltä. Jotenkin   Tytöt tuntuu silti ulkokultaiselta, liialta yrittämiseltä. Tarina kantaisi itsensä sellaisenaan, jälkiviisas aikuisuus ei mielestäni tuo siihen mitään syvempää. Tyttöys ja teiniys sinällään, sen mahdoton monimutkaisuus, eräänlainen näköalattomuus, yhtäaikainen lapsuuden viimeinen häivähdys ja aikuisuuden ensimmäinen kynnys, halu miellyttää ja kapinoida... niissä on jo niin paljon, ettei kukaan, joka on joskus ollut nuori – etenkään nuori tyttö – tarvitse aikuisen katsetta alleviivaamaan tunteita, jotka on joskus käynyt läpi: häpeää, kateutta, ihastumista, epävarmuutta, raivoa, pelkoa, riittämättömyyttä.

Voi, kyllä ne muistaa, vielä vuosikausia myöhemmin, kavahduksina, melankoliana, edelleen tulevina puistatuksina. Ilona siitä, ettei tyttö- ja teinivuosia tarvitse koskaan elää uudelleen.  


Emma Cline: Tytöt
Suomentaja: Kaijamari Sivill
Ulkoasu: Suzanne Dean
Otava 2016
298 s.
The Girls (2016)

Kirjastosta.

________

Toisaalla muun muassa: Lukuisa, Vinttikamarissa, Pieni kirjasto, Kulttuuri kukoistaa, Reader, why did I marry him? 

20. marraskuuta 2016

Pekka Matilainen: Muutoksen tekijät – Renessanssin synty ja perintö



Renessanssi ei ajanjaksona ole historiantutkimukseen liittyvien kiinnostuksenaiheideni kärkipäässä, mutta Pekka Matilaisen Muutoksen tekijät – Renessanssin synty ja perintö vaikutti kirjalta, joka kannattaisi lukea, jotta kiinnostusta voisi vahvistaa. Olin oletuksineni oikeassa.

Matilainen on koostanut tiiviin, alle 300 sivun mittaisen teoksen aiheesta, joka on kiehtonut (ainakin eurooppalaisia) ihmisiä vuosisatoja. Renessanssin moni muistaa koulusta ainakin oikeinkirjoitusmuistisäännöstä (aina kaksi ässää!) ja kenties siitä, että se päätti "pimeän keskiajan" Euroopassa. No, keskiaika ei tietenkään oikeasti ollut yhtään sen pimeämpi kuin mikään muukaan ajanjakso (mitä nykyään toivottavasti historianopetuksessa edes yritetään korostaa), ja tällaisten "kausien" määrittely on muutenkin kyseenalaista ja hankalaa.

Muutoksen tekijät kertoo ihmisistä, jotka omalta osaltaan vaikuttivat maailmankuvan muutokseen 1400-luvulta alkaen sekä ilmiöistä, jotka sitä vauhdittivat ja kuvasivat. Varhaiset humanistit tekivät suuren työn etsiessään, kopioidessaan ja levittäessään esimerkiksi antiikin ajan käsikirjoituksia ja muita tekstejä. Lisäksi olennaista oli vuorovaikutus keskisen Euroopan ulkopuolelle, ennen kaikkea Bysantin ja arabikulttuurin kanssa.

Taide on tietenkin yksi niistä renessanssin osa-alueista, jonka me jälkipolvet helposti siihen liitämme. Michelangelo, Botticelli, Leonardo da Vinci... Olen itsekin katsellut mykistyneenä renessanssin taideaarteita Roomassa ja muualla Euroopan kultuurikeskuksissa, miettinyt hämmentyneenä, kuinka jotain niin kaunista on voitu saada aikaan ja jäänyt arvuuttelemaan, millaisia tarinoita vuosisatoja säilyneet esineet pitävät sisällään. Matilainen kirjoittaa renessanssin taiteesta ja sen vaikuttimista kiehtovasti, avaa eroa keskiaikaiseen taiteeseen ja pohtii taiteeseen liitettyjä merkityksiä.

Historia on helppoa jakaa selkeärajaisiin ajanjaksoihin, joiden väliin muutokset sujahtavat kuin nakutettu. Tosiasia tietenkin on, ettei mitään yhtäkkisesti alkanutta renessanssia ole olemassakaan, vaan muutos on lähtenyt liikkeelle vähitellen, eri suunnista ja eri aikoina. Muutokset eivät tapahdu yhdessä yössä, eikä kukaan voi piirtää aikajanalle mitään yhtä kohtaa, josta renessanssi (tai muukaan historiallinen ajanjakso) alkaa.

Matilaisen kirjan vahvuuksia ovat sen kiireetön ja selkeä ilmaisutapa, tiivis muoto ja pohdiskeleva vaan ei jaaritteleva tyyli. Muutoksen tekijät tarjoaa kiinnostavia tietoja, uusia näkökulmia ja ajateltavaa siitä, mikä on historiallisen muutoksen merkitys. Menneellä on väistämätön vaikutus tähän hetkeen ja tällä hetkellä tulevaan – miten, miksi ja missä määrin, se meidän on itse opittava ymmärtämään.


Pekka Matilainen: Muutoksen tekijät – Renessanssin synty ja perintö
Ulkoasu: Ville Lähteenmäki
Atena 2016
270 s.

Arvostelukappale.

______

Toisaalla: Kirjoista ja muista kertomuksista, Mummo matkalla, Kirjakaupan tytöt