22. tammikuuta 2017

Jani Saxell: Huomispäivän vartijat (#novellihaaste)



Jani Saxellin kuuden novellin kokoelma Huomispäivän vartijat sukeltaa lähitulevaisuuteen – joka on jo täällä. Vuonna 2007 julkaistun kirjan dystooppiset näkymät vilkuilevat aikaan, jota olemme jo alkaneet elää.

Novelleissa maailma on kirskahtanut kohti kontrolloidumpaa, hysteerisempää ja jyrkempää järjestystä. Terrorismia vastaan käytävä sota aiheuttaa Yhdysvaltoihin eron jälkeen lomailemaan matkailevalle Joonalle kuumat paikat kokoelman avaavassa Vapauden kaiho 2012 -novellissa. Tematiikka puree napakasti ja pelottavan todentuntuisesti, mutta kokonaisuutta rikkoo liian laajalle hapuileva rakenne.

Maailmanpalon vartijassa päähenkilönä on niinikään ihmissuhteiden riepottelema nuorimies, metrovartija Kaius, joka työvuoroissaan pitää yllä järjestystä Helsingin metrossa ja vapaa-ajallaan bodaa ja pelaa. Novelli avaa asiansa sotkevan nuoren miehen ajatusmaailmaa vähitellen, etäännyttää ja silti saa katsomaan tarkemmin.

Jääkautiset muodostelmat kertoo Henrikistä, joka toimii oikeuden maallikkolautamiehenä osallistuen osaltaan ihmisten hyvinkin arkipäiväisten töppäilyjen tuomitsemiseen. Novellin miljöö on Helsingin Salmisaaren käräjäoikeus, jossain vähän matkan päässä tulevassa, ajassa jolloin maahanmuutto on tulenpalava aihe, politiikkaa hallitsee tiukka puhe ja eroa meidän ja muiden väliin on rakennettu jo pitkään huolella...

Kärpäsen silmät vie jo varsin scifistäfiin tunnelmiin Pietariin, ja se jäi kokoelman novelleista minulle etäisimmäksi, vaikka väkivalta on päällekäyvää ja valvontayhteiskunta korruptoituneine rakenteineen kiinnostavasti kuvattu.

Suosikkini kokoelman novelleista on spefielementeillä pelaava Katalalähteentien sotilashallitus, jossa aivan tavallinen helsinkiläinen lähiö asukkaineen herää eräänä aamuna huomatakseen jääneensä jonkinlaisen näkymättömän voimakentän sisään vailla mahdollisuutta kommunikoida ulkopuolen kanssa. Varsin nopeasti ihmisyys paljastaa raadolliset puolensa ja lähiö siirtyy käytännössä sisällissotatilaan. Novellin jännite toimii alusta loppuun ja se tarjoilee herkullisia henkilöhahmoja ja juonenkäänteitä sekä pohdittavaa. Kuinka itse toimisin, kuinka pian vajoaisin?

Viimeisenä vaan ei vähäisimpänä luettavaksi tulee Menneisyydenhallintavirasto, josta aistin jo melkoisesti aineksia Saxellin myöhemmin kirjoittamiin romaaneihin Unenpäästäjä Florian ja Sotilasrajan unet. Saxell tykittää menemään romaaneista tutulla tyylillä Euroopan lähihistoriaa, joka kietoutuu pitkälti todellisten historiallisten henkilöiden kuten Albert Camusin ja Jim Morrisonin ympärille. Novellin idea on huikea: aikamatkustuksella tulevaisuuden maailmaa hallitseva tekoäly pyrkii muokkaamaan historian tapahtumia sellaisiksi, ettei edessä oleva tuhon aikakausi toteutuisi.

Jani Saxell on vahvasti omaääninen kirjailija, jolla on paljon painavaa sanottavaa ja vielä enemmän tietoa ja tutkimustyötä sanottavansa taustalla. Paikoin kertomisen vimma viskoo tarinaa yli säädyllisesti hallittavissa olevien rajojen, mutta jos antaa kerronnan viedä, eikä edes vaadi jarruttamaan, saa vastineeksi villiä ja pitelemätöntä, kenellekään kumartelematonta proosaa, joka kertoo dystooppisin elementein pelottavan hyvin ajasta, joka on jo alkanut, ja jonka loppua ei näy.


Jani Saxell: Huomispäivän vartijat
Ulkoasu: Anna Virtanen
Avain 2007
352 s.

Omasta hyllystä.

________

Toisaalla: Tiina Raevaara / Kiiltomato

25. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseenHelmet-haasteesta kohta 27. Kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja, sillä useampi novelleista sijoittuu Helsinkiin. Novellihaasteeseen saan kuusi novellia lisää (nyt yhteensä 137 novellia luettuna).

19. tammikuuta 2017

Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja



Yoko Ogawan Professori ja taloudenhoitaja on sangen sympaattinen ja omalaatuinen romaani. Omalaatuisuuden tuo ennen kaikkea aihepiiri, varsinaiselta kerronnaltaan kirja on hyvinkin harmiton ja siinä mielessä tuskin unohtumaton. Mukava lukukokemus yhtä kaikki, ja sopi erinomaisesti kiireiseen alkuvuoteeni.

Romaanin minäkertojana on välitysfirmassa taloudenhoitajan töitä tekevä nainen, jonka uusin asiakas on entinen matematiikan professori, joka on menettänyt auto-onnettomuudessa lähimuistinsa. Professori muistaa ja hallitsee kristallinkirkkaasti oman alansa vaikeimmatkin kaavat, mutta onnettomuuden jälkeisestä ajasta hän ei muista mitään – vain 80 minuuttia kerrallaan. Taloudenhoitaja toisensa perään on tuskastunut haastavaan asiakkaaseen, mutta uusin ei niin vain luovuta. Lisäksi hänen poikansa, jota professori alkaa kutsua Juureksi, tulee erinomaisesti toimeen vanhan miehen kanssa.

Professori ja taloudenhoitaja on lempeä ja ymmärtävä romaani ihmissuhteista ja välittämisestä. Lisäksi se kertoo erittäin kiehtovalla tavalla matematiikasta sellaisellekin lukijalle, joka ei koe kyseistä aihepiiriä kovin läheiseksi. Baseball on toinen aihe, jota tarina sivuaa usein ja yksityiskohtaisestikin, mutta toisin kuin matematiikasta, siitä en saanut itseäni innostumaan.

Professori näkee maailman pitkälti matemaattisten käsitteiden ja lukujen kautta. Hän selittää Taloudenhoitajalle ja Juurelle ymmärrettävästi ja ymmärtävästi lainalaisuuksia ja sääntöjä, joita nämä eivät ole koskaan tulleet ajatelleeksikaan ja huomaamatta avaa uusia ovia ja oivalluksia. Mikä opettaja, se todettakoon!

Itse en valitettavasti ole koskaan solahtanut matematiikan maailmaan, mikä harmittaa näin jälkeenpäin. Ei minulla koskaan sen kanssa ongelmia ollut, mutta suhteeni siihen oli lähinnä välinpitämätön. Niinpä päädyin lukiossakin lyhyeen matematiikkaan ja unohtamaan koko aineen vuosikausiksi – ennen kuin sitten huomasin yhtäkkiä olevani jostakin kummasta kohtalon oikusta yläkoulussa erityisopettajana ja tahkoavani oppilaiden kanssa läpi jos sun mitä funktioita ja yhtälöitä. No, aikaa ei saa käännettyä, eikä matematiikka minua edelleenkään ihan niin paljoa kiinnosta, että huvikseni sitä sen enempää opiskelisin, mutta suhteeni lukuihin ja abstraktiin maailmaan on muuttunut viime vuosina paljon.

Mitään matematiikan oppituntia Professori ja taloudenhoitaja ei tarjoile, vaan harmittoman ja sujuvan lukukokemuksen, tarinaltaan lohduttavan ja maailman ja elämän hyviä puolia korostavan. Voi tästä hyvinkin olla vaikka lohtukirjaksi, jos hyvin käy.



Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja
Suomentaja: Antti Valkama
Ulkoasu: Sanna-Reeta Meilahti
Tammi 2016
286 s.
Hakase no Aishita Sûshiki (2003)

Kirjastosta.

________

Toisaalla muun muassa: Lukuisa, Kartanon kruunaamaton lukija, Mummo matkalla, Pieni kirjasto

27. lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.
Helmet-haasteesta ruksaan kohdan 29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia.

13. tammikuuta 2017

Asko Sahlberg: Pilatus



Asko Sahlbergin kanssa uhkaa käydä kuten Alice Munron kanssa on jo käynyt: hänen taitavista, vaikuttavista ja jysäyttävistä kirjoistaan on vaikeaa keksiä enää uutta sanottavaa. Etenkin kun niitä on lukenut useamman lähes putkeen. Herodes oli ensimmäinen Sahlbergin romaani, jonka luin, ja se oli sitten menoa. Olen haalinut hänen vanhempia teoksiaan omaan hyllyyn jonkin verran, ja sain tuoreimman Pilatuksen joululahjaksi.

Mikä tapa viettää joulunaikaa tai mitä tahansa muuta aikaa, sen vain sanon! Sahlberg sukeltaa Pontius Pilatuksen nahkoihin ja tekee sen vimmalla ja voimalla. Hispaniasta ponnistava pienvirkamiehen poika lähtee kohti Roomaa, sitten legioonalaiseksi pohjoiseen ja jälleen Roomaan virkauralle, jonka hän aloittaa vankien kuulustelijana edeten vähitellen yhä korkeammalle. Oikeat suhteet on osattava solmia oikeisiin henkilöihin ja siinä Pilatusta auttaa muun muassa sotilastoveri Seianus, joka tuntee Rooman kujeet häntä paremmin.

Pilatus puurtaa työssään ja ihmissuhteissaan, menee naimisiin älykkään Claudian kanssa, josta tulee hänen tärkein kumppaninsa ja neuvontantajansa, saa pojan Pilon. Mutta jokin hiertää, Rooman valtataistelut ja juonittelut eivät luonnu Pilatukselta helposti. Niin hän onnistuu saamaan keisari Tiberiukselta valtuudet lähteä Juudean prokuraattoriksi.

Rauhaa ei Juudeakaan Pilatuksen mielelle tuo, sillä juutalaisten keskuudessa on paljon kapinallisuutta ja levottomuutta. He eivät suostu hyväksymään roomalaisten uskontoa tai pitämään keisaria jumalana. Pilatus pyrkii tasapainottelemaan tehtävässään, mutta huomaa kerta toisensa jälkeen tekevänsä merkittäviä virheitä. Erään nasaretilaisen puusepän Jeshuan kohtaaminen vaikuttaa Pilatukseen suuresti, vaikkei hän sitä heti myönnäkään – tai ymmärrä.

Vaan aika on katoavaista niin kuin on valtakin. Keisari Tiberius kuolee ja Pilatuksen on selvitettävä oma asemansa uudessa tilanteessa. Vanha sotaveli Seianus on noussut merkittävään asemaan Roomassa, mutta juonia ei vielä ole juonittu loppuun asti.

Antiikin historia ei koskaan ole ollut kiinnostusteni kärkipäässä, enkä yliopistossakaan opiskellut siihen liittyen yhtä pakollista peruskurssia enempää. Kuin huomaamatta Asko Sahlberg saa romaaninsa kautta lukijan innostumaan ihmissuhdeverkostoista, vallanjaosta ja sukulaisuussuhteista, jotka aiemmin ovat tuntuneet pakolliselta pahalta, jos siltäkään. Toki kyse on fiktiosta, mutta kuten hyvien historiallisten romaanien kohdalla aina, tämäkin tarina pohjautuu tutkimustietoon, vaikka vapauksia ottaakin.

Mikä Sahlbergissa ja etenkin hänen historiallisissa romaaneissaan sitten kiehtoo? Koin lukiessa vahvaa kirjan imua, ensimmäisistä lauseista alkaen. Se on useimmiten erinomaisen hyvä merkki siitä, että on tullut eksyttyä oikean kirjan äärelle. Sahlberg kuljettaa tarinaansa huolella mutta junnaamatta, ennakoiden mutta jännitteen säilyttäen. Pilatus on päähenkilönsä jälkiviisautta: se on tarina, jonka Pontius Pilatus kertoo vanhana miehenä, jo kaiken kokeneena, säilöäkseen oman näkemyksensä ruukkuun jälkipolvia varten.

Kirjassa yhdistyvät eteenpäin rullaava juoni moninaisine tapahtumineen sekä pohdiskelevat osuudet, joiden teemaksi muotoutuu aika ja valta eri puolineen. Sahlberg kirjoittaa hiottua proosaa, josta ei löydy napistavaa. Sen sijaan aukeama toisensa perään paljastaa huolella mietittyjä ajatuksia ja paneutunutta pohdintaa. Aika ajoin lauseita jää maistelemaan ja miettimään pidemmäksi aikaa.

Pilatuksen ansiot ovat suuret, ja historiallisena romaanina se yhtäältä antaa mahdollisuuden kuvitella kuinka historialliset asiat ehkä saattoivat mennä ja miksi, ja toisaalta se paljastaa jotain olennaista ihmisyyden ajattomuudesta.

"Aika on suuri kujeilija. On öitä, jotka eivät tunnu koskaan löytävän tietään aamuun. On kuukausia, jotka hukkuvat syöksyvien vuosien vyöryyn. Aika pysähtyy, aika matkaa, aika havahtuu, aika laukkaa ja ihminen, johon aika väkevillä kourillaan tarttuu, on vähäisempi kuin tähkästä irronnut siemen, jota tuulet kuljettavat. Niin ihminen huomaa joutuneensa huomisiin, vaikka eilisten jälkeiset eivät ole vielä varisseet hänen yltään. Ajassa ihminen on aina hukassa, sillä kaikkiin suuntiin leviävässä autiomaassa ei kirkkaimpienkaan tähtien tähyäjä voi välttyä eksymiseltä."

Asko Sahlberg: Pilatus
Kannen kuva: Antonio Ciseri (Ecce Homo)
Like 2016
440 s.

Omasta hyllystä.

_______

Toisaalla: Kulttuuri kukoistaa, Tuijata. KulttuuripohdintojaHabaneran havaintoja

19. lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.
Helmet-haasteesta kohta 35. Kirjan nimessä on erisnimi.

10. tammikuuta 2017

11 vuotta bloggausta – 11 parasta kirjaa

Budapestilaisia ilmapalloja kesällä 2015.

Huh, niin vain on vuosi taas vierähtänyt ja Eniten minua kiinnostaa tie täyttää jo 11 vuotta. Varhaisteini, ah. Mikä elämänvaihe! Hieman epämääräinen, väistämättä hämmentävä, kaikenlaisia muutoksia alkaa tapahtua, päässä hyrrää ja toisinaan haluaa vielä olla ihan pieni.

Edelleenkään en ole saanut tehtyä minkäänlaisia muutoksia blogini ulkoasuun. Facebook-sivua ei ole. (Twitter on, hahaa!) Kuvat ovat mitä ovat, kamera alkaa vedellä viimeisiään ja kännykällä kuvaaminen ei aina nappaa. Tekstiä pukkaa milloin nopeammin, milloin hitaammin. Pääsääntöisesti se käsittelee luettuja kirjoja. Takana oleva syksy oli niin tyrmäävä, ettei mistään henkilökohtaisemmasta kirjoittaminen tuntunut yhtään luontevalta. Ehkä nyt keväällä taas.

Teitä lukijoita riittää, se on mahtavaa! Kiitos kaikille klikkailijoille ja kommentoijille! Joskus silloin aikoinaan blogin ensimmäisinä vuosina kommentit ja lukijat olivat vähissä, enkä kumpaakaan ehkä osannut edes kaivata. Kirjoittelin mitä sattuu ja mistä sattuu, se oli ihan toisenlaista blogiaikaa kuin tämä nykyinen. Ei tarvittu kuvia, ei omaa nimeä, ei selkeitä teemoja. Julkiset päiväkirjat olivat yleisin blogimuoto.

Pitkä tie on internetissäkin kuljettu vuodesta 2006 alkaen. Olen tainnut silti jäädä vähän jumiin siihen alkuperäiseen tyyliin – ainakin nimimerkin taakse, jos ei muuta. Reliikki, hah.

Viime vuonna blogini täyttäessä pyöreitä kysyin aiheideoita teiltä. Yksi oli lempikirjojeni esittely. Olen liikkeissäni toisinaan sangen verkkainen, niinpä ideoihin ei ole tullut vielä oikein tartuttua.

Joten blogisynttäreideni kunniaksi: tässä tulee suosikkikirjojeni TOP11!


pexels.com CC0

Koskettavin
Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Klassisesti kolahtavin
Väinö LinnaTäällä Pohjantähden alla


pexels.com CC0


Kieleltään ja tunnelmaltaan mykistävin
Asko Sahlberg: Pimeys

Tarinallisin
Jeffrey EugenidesMiddlesex


pexels.com CC0


Taiturimaisin
David Mitchell: Pilvikartasto

Pyörteisin
Eleanor Catton: Valontuojat

Jykevin
Jonathan Franzen: Vapaus



Wikimedia Commons (Public Domain)

Ylevin ja kasvattavin
Louisa M. Alcott: Pikku naisia

Lohduttavin
Anu Jaantila: Sanna & Sam -sarja


Wikimedia Commons (Public Domain)


Historian rakastamiseen pyytelemättä tyrkkäävä
Kjell Westö: Missä kuljimme kerran


By Rob Bogaerts (ANEFO)
(GaHetNa (Nationaal Archief NL))
CC BY-SA 3.0

Ja se yksinkertaisesti vain kaikkein paras
John Irving: Oman elämänsä sankari



______________________


Salaisuudet on siis paljastettu, uusien timanttien etsiminen jatkuu. Kiitos matkaseurastasi tähän asti, lukijani. Tie kiinnostaa, aina vain, vieköön se meidät uusiin seikkailuihin edelleen.

8. tammikuuta 2017

Perhettä ja sukua

Suku- ja perhesaagat kiehtovat minua kirjallisuudessa lähes poskettoman paljon. Muuten kepoinen kirja saattaa hyvinkin saada heppoisuutensa anteeksi, jos siinä on sukupolvien ketjua, salaisuuksia ja kähmintää. Perheeseen ja sukuun yhdistyy niin paljon painavia merkityksiä, ettei ole ihmekään, kuinka yleinen aihepiiri se kaunokirjallisuudessa on.

Tammikuun alkupuolen lukemistoon osui peräkkäin kaksi kotimaista perheromaania. Katja Ketun Surujenkerääjä tuli joskus hankittua e-kirja-alesta ja Riitta Jalosen Kuka sinut omistaa valikoitui entisen työpaikkani lukupiirin alkuvuoden kirjaksi (saatoinpa jopa itse sitä ehdottaa vaikututtuani Kirkkaudesta niin paljon, heh). Vaikka kirjat ovat keskenään hyvin erilaiset, niissä on kantavana teemana perhe ja eräänlainen ulkopuolisuus.




Kuka sinut omistaa sukeltaa määrittelemättömään aikaan 1900-luvun puolivälin jälkeiseen aikaan. Heidi on nuori tyttö, perheensä ainokainen, ei vielä aikuinen muttei enää ihan lapsikaan. Kun perheeseen tulee sijoituslapseksi parivuotias Jean, kaikki muuttuu. Poika pysyy perheessä pitkään, hänestä tulee sen osa, rakas ja joskus raivostuttavakin. Mutta vaikka Heidin perhe tekee kaikkensa pitääkseen pojan luonaan, ei byrokratialle voi lopulta mitään.

Kirja on kirjoitettu kuulaasti, se jättää lukijalle mietittävää. Pituuttakin on alle 160 sivua, liikaa Jalonen ei totisesti jauha. Vaikka tarinassa on monenlaiset tragedian ainekset kasassa, ja vaikka kieli on kaunista, en päässyt sen kanssa yhteyteen. Luin eteenpäin, luin loppuun. Siinä se. Jäin pohtimaan, oleko kovinkin tunnekylmä ihminen vai mikä minussa on vikana, kun en saanut kirjasta juuri mitään irti. Jalonen kuvaa lapsuuden loppua rankastikin, mutta siltikään en ollut siitä moksiskaan. Kirja ja lukija eivät kohdanneet.




Katja Ketun tyyli on sekä ihastuttanut että vaivannut minua. Surujenkerääjä on hänen esikoisteoksensa, ja siinä on jotain sellaista, mikä ilahduttaa villeydellään että myös hiertää kokeilunhalullaan. Surujenkerääjä on lappilaista sukua oleva nuori nainen, joka kerää muiden suruja kivinä reppuunsa ja haluaa palauttaa kovia kokeneen sukunsa maineen. Sukuun kuuluu vahvoja naisia kolmessa polvessa, tarinoita ja kerrottavaa.

Surujenkerääjä kulkee mutkaisen tien ensin Rovaniemelle ja sitten Turkuun. Matkalle osuu miehiä ja menetyksiä, viinaa ja väsymystä. Oman perheen menneisyyden tonkiminen tuo kuitenkin tulosta, ja sukulinjasta paljastuu yhtä sun toista.

Kirja on verevä ja vetävä, mutta sen rikkonainen rakenne jättää juovan. Aikatasoja on mennyt ja nykyinen, juonenpätkiä Surunkerääjän seikkailuista sukulaisiin ja pitkäksi aikaa tuntemattomana pysyttelevään päiväkirjankirjoittajaan. Suvussa toki on kerrottavaa siinä missä vaiettuakin, mutta paikoin kirjan rakenne tuntui ahneelta – kuin kaikki vähänkin kiehtova olisi haluttu ynnätä mukaan ja kietoa osaksi tarinaa.

Vaikka sukutarinat noin pääsääntöisesti siis ovat mieleeni, nämä kaksi kirjaa eivät olleet siinä lajissa mitenkään ylittämättömiä. Kummassakin on reilusti hyvän kirjan ja tarinan elementtejä, mutta siinä ohessa jotakin, joka ei tee lukemisesta niin nautinnollista kuin se parhaimmillaan tämän aihepiirin parissa on.


Riitta Jalonen: Kuka sinut omistaa
Ulkoasu: Laura Lyytinen
Tammi 2013
159 s.

Kirjastosta.


Katja Kettu: Surujenkerääjä
Ulkoasu:
WSOY 2005
268 s., e-kirja

Omasta hyllystä.

________

Ketun kirjasta toisaalla: Bibliofiilin päiväunia, Kirjakuiskaaja

Jalosen kirjasta toisaalla: Lumiomena, Kirjainten virrassa, Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia, Sinisen linnan kirjasto, Kirjojen keskellä

Surujenkerääjä on 21. ja Kuka sinut omistaa 23. lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen. Helmet-haasteesta ruksaan kohdat 28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan (Jalonen) ja kohdan 42. Esikoisteos (Kettu).