22. toukokuuta 2018

Kesäisiä kotimaisia nuortenkirjakipinöitä



Innostuinpa tässä (nykyisen) kirjavinkkarinurani loppumetreillä vielä ahmaisemaan muutaman tuoreehkon kotimaisen nuortenkirjan ja vieläpä sellaisia, joissa ei ole niin mitään maagisia elementtejä. Tavallista nuorten elämää siis, ajatella!

Nelli Hietalan Miia Martikaisen kärsimysviikko on takakannen mukaan "kesänraikas feelgood-romaani täynnä huumoria ja herkkyyttä" ja todettava on, että olen samaa mieltä. Miia on joutunut äitiensä kanssa kesämökille työleirille, ja joutuu pitämään paastoa somesta ja kaverisuhteista. Huono sää ja kesken loppuva bensa ajaa mökkirantaan melkoisen muskeliveneen miehistöineen, joka koostuu isästä Pentistä ja pojasta Tanelista.

Miia ja Taneli lähtevät seuraavana päivänä hakemaan bensaa kaupungin satamasta, mutta matkaan tulee mutkia, kun bensarahat hukkuvat. Nuorten pitää selvittää, mistä voisivat saada lisää tuohta ostoksia varten ja he joutuvatkin venyttämään kekseliäisyyttään äärimmilleen. Kuuma kesä kutkuttelee myös monella muulla tapaa...

Tartuin kirjaan hieman ennakkoluuloisena, sillä sen kansi ei houkutellut yhtään. Kaipasin kuitenkin jotain kevyttä ja mukavaa, ja sitä todella sain. Tätä tarinaa leimaa rempseän rento ote, oivallisen sujuva kieli ja kerronta sekä ihastuttavan tomera päähenkilö Miia Martikainen. Miialla on monta rautaa tulessa, ei vähimpänä kiinnostus päästä selvittämään, millaista kaikkien kouhottama seksi oikein on.

Hietalalle pisteet tavasta käsitellä aiheita, joissa voisi helposti lipsahtaa selittelyn, saarnaamisen tai osoittelun puolelle. Nyt mitään sellaista ei käy, vaan tarina rullaa painollaan ja lukija pohtii omat pohdintansa. Nykyaikainen, helpostilähestyttävä ja samastuttava nuortenkirja, joka on samaan aikaan helppolukuinen muttei lapsellinen. Jatkoakin tarinalle on jo ilmestynyt, lukulistalla on!

Maria Aution Lohikäärmekesä sijoittuu niin ikään nimensä mukaisesti kesäaikaan, mutta on tunnelmaltaan hyvin toisenlainen. Parhaat ystävät Sinna ja Tuisku ovat päättäneet ysiluokan ja peruskoulun, ja jännitys jatko-opintopaikoista tiivistyy. Tuisku pääseekin pikkukaupungin lukioon kirkkaasti, mutta Sinna jää desimaalin päähän. Tuiskun äiti on kuollut syöpään puolta vuotta aiemmin ja isä on edelleen pahasti hukassa. Tuiskunkin surutyö on vielä kesken, mutta koska äiti kannusti häntä aina opiskelemaan, suunta on selvä. Tuiskun vanhemmat ovat kuuluneet jonkin aikaa kaupungissa toimivaan lahkoon, Aurinkopiiriin, mutta eronneet siitä ja tähän liittyvät tapahtumat alkavat kiinnostaa Tuiskua.

Samaan aikaan Sinna etsii eksyneenä selvyyttä elämäänsä ja tulevaisuuteensa. Hän päätyy iltakävelyllään vahingossa Aurinkopiirin tiluksille ja kutsutaan mukaan toimintaan. Hukassa olevaa ja itsensä uusperheessä yksinäiseksi tuntevaa tyttöä on helppoa houkutella mukaan välittömän ja lämpimän tuntuiseen yhteisöön, vaikka Sinnan mielessä käy myös epäilyksen aaltoja.

Lohikäärmekesä kertoo osuvasti, joskin hivenen liian yksinkertaisesti nuoruuden taitekohdan epävarmuuden tuntemuksista ja ihmisen halusta tulla kohdatuksi ja arvostetuksi. Tarinaa kerrotaan vuorotellen Tuiskun ja Sinnan näkökulmista, ja se etenee kohelluksitta. Aurinkopiirin hämäräperäisyys on lukijalle selvää alusta alkaen, mutta lahkon tarkoitusperät ja toimintamallit avautuvat vasta vähitellen.

Selkeää luettavaa, josta saa varmasti keskustelun ja pohdinnan aiheita etenkin yläkoulun loppuvaiheisiin.


Nelli Hietala: Miia Martikaisen kärsimysviikko
Ulkoasu: Kati Rapia
Karisto 2016
161 s.

Kirjastosta.


Maria Autio: Lohikäärmekesä
Ulkoasu: Mari Villanen
Karisto 2018
214 s.

Kirjastosta.

__________

Toisaalla Miia Martikaisesta: Kirjakaapin kummitus, Kirjakaapin avain, Lukutoukan kulttuuriblogi

Toisaalla Lohikäärmekesästä: Kirsin kirjanurkka, Evarian kirjahylly, Lastenkirjahylly 

Haasteet: Molemmat kirjat pääsevät osaksi YA-lukuhaastetta, josta kuittaan Hietalan kirjalla kohdan Lyhyt kirja ja Aution kirjalla kohdan Kirja ei kuulu sarjaan sekä Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaastetta, josta Hietalan kirja ruksaa kohdan 1. Kirja, joka saa sinut hyvälle tuulelle ja Aution kirja kohdan 49. Kirja, jossa paha saa palkkansa.

21. toukokuuta 2018

Sarjakuvin Norsunluurannikolle ja ensimmäiseen maailmansotaan



Sarjakuvat ovat osoittautuneet erinomaiseksi tavaksi tutustua vieraisiin kulttuureihin ja kerrata historian tapahtumia. Muutenkin ne toki ovat aivan mainiota luettavaa, ihan ilman mitään hyötynäkökulmiakaan.

Norsunluurannikko on minulle käytännössä aivan tuntematon maa. Marguerite Abouetin kirjoittama ja Clément Oubrerien piirtämä Aya – Elämää Yop Cityssä tuo sitä hieman lähemmäs ja tutummaksi. Pääosassa ovat kaupungin värikästä elämää omalla tavallaan elävät nuoret naiset, Aya ja hänen parhaat ystävänsä Adjoua ja Bintou. He eivät ehkä ole rikkaita, mutta neuvokkaita ja elämäniloisia he ovat.




Aya kertoo kiehtovasti norsunluurannikkolaisesta elämänmenosta. Nuoret elävät opiskelun, perheiden odotusten ja perinteiden paineessa. Kuka haluaa menestyä, kuka taas olla ennen kaikkea hyvä tytär, kuka kapinoida kaikkea vastaan. Selviytymisstrategioita on moneen makuun, eikä aina käy ihan niin kuin suunnitteli. Nuoruuden huolettomuus voi olla nopeasti ohi yhden virheliikkeen myötä.




Abouetin tarina on polveileva ja kiinnostavasti kerrottu. Oubrerien piirrosjälki on maanläheisten sävyjen ja eloisan ja ilmeikkään jäljen yhdistelmää. Ihmishahmot ovat eläviä ja heidän tunteensa, ilmeensä ja reaktionsa on saatu hienosti esiin. Ayan tarina yhdistelee rentoa ja vapauksia ottavaa nuoruuden villyttä ympäristön luomiin tiukkoihin raameihin.




Aya – Elämää Yop Cityssä on oivallinen sarjakuva, joka vie länkkärin mukanaan aidon tuntuiseen afrikkalaiseen elämään. Osin nuoruuden kriisit, deittailu ja ystävyyssuhteiden kiemurat tuntuvat tutuilta, osin elämä, jota sarjakuva kuvaa, on hyvin vierasta. Vanhemmilla ja suvulla on suuri valta norsunluurannikkolaisten nuorten elämässä, ja kuuliaisuus on lopulta suurin hyve, joka nuorella ihmisellä voi olla. Ayan ja kumppaneiden tarina jatkuu sarjan myöhemmissä osissa, joita ei valitettavasti ole suomennettu.




Aivan toisenlaiseen tunnelmaan ja todellisuuteen vie puolestaan ranskalaisen sarjakuvataiteilija Tardin ensimmäisen maailmansodan vuosiin pureutuva Kirottu sota! 1914–1919. Albumi käy sotavuodet läpi tuokiokuvina ja tapahtumasarjoina, joita tarkastellaan yksittäisen ranskalaisen rivisotilaan silmin. Sotilas ei ole suuri sankari, mutta sitäkin tarkkasilmäisempi hän on.




Albumissa ei ole lainkaan dialogia, vaan kaikki kerronta on päähenkilön ajattelua ja pohdintaa. Ruudut ovat näyttäviä, eräänlaisia pysäytyskuvia järjettömistä, hyytävistä ja myös niistä hiljaisista, paikoillaan olevista hetkistä, joita pitkät asemasotavaiheet sisältävät. Sodan kauheus tulee ilmi pienin elein, toteavin kommentein ja paikoin myös dramaattisin tapahtumin.




Kirottu sota! on värimaailmaltaan harmaansävyinen, paikoin tehostevärinä käytetään punaista, mustaa, ruskeaa ja sinistä. Haalea väritys tukee tarinan sisältöä: sodan keskellä värit katoavat maailmasta ilon ja inhimillisyyden myötä. Tardi ei anna lukijalle rauhaa, sillä yhdessä hetkessä voi vasta esitelty henkilö kohdata loppunsa vihollisen luodista tai pommin räjähtäessä.




Ensimmäisestä maailmansodasta ei puhuta läheskään niin paljon kuin sitä seuranneesta. Ehkä pitkät asemasotavaiheet, diktatuurien puute ja vähemmän tunnetut valtionpäämiehet vaikuttavat asiaan jotenkin. Kirottu sota! on siksikin tärkeä sarjakuva-albumi nostaessaan esiin sodan, jonka kauheus ja traagisuus jää syyttä seuraajan "varjoon". Tardilla on kyky kertoa sodan tarinaa tavalla, joka ei tunnu saarnaamiselta, mutta ottaa silti voimakkaasti kantaa.




Sarjakuvaosion loputtua albumissa on Jean-Pierre Verneyn kirjoittama tieto-osuus ensimmäisen maailmansodan tapahtumista vuosi vuodelta. Sen kuvituksena on käytetty autenttisia valokuvia ja sotapropagandaa. Teksti on erinomainen kertaus sodan vuosista ja etenemisestä, mutta sen voi toki halutessaan lukea läpi silmäillen.

Suosittelen näitä molempia sarjakuvia tiedonjanoon ja silmien avaamiseen. Historian tapahtumat konkretisoituvat sarjakuvamuodossa ihan toisella tavalla kuin kirjoitetussa tekstissä, ja itselle vieras maailma ja kulttuuri heräävät eloon kuin varkain.


Marguerite Abouet & Clément Oubrerie: Aya – Elämää Yop Cityssä
Suomentaja: Kirsi Kinnunen
Arktinen Banaani 2010
112 s.
Aya de Yopougon 1 (2005)

Kirjastosta.


Tardi & Verney: Kirottu sota! 1914–1919
Suomentaja: Heikki Kaukoranta
Jalava 2014
133 s.
Putain de guerre! L'intégrale (2008)

Kirjastosta.

__________

Haasteet: Molemmat kirjat pääsevät osaksi Sarjakuvahaastetta ja Helmet-lukuhaastetta, josta Aya ruksaa kohdan 4. Kirjan nimessä on jokin paikka ja Kirottu sota! kohdan 30. Kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan. Ayalla osallistun lisäksi Jatkumo-haasteeseen.

20. toukokuuta 2018

Ayòbámi Adébáyò: Älä mene pois



Ayòbámi Adébáyòn Älä mene pois on pintaansa koko ajan laajentava avioliittoromaani, joka tekee vähitellen raakoja paljastuksia yksilöistä ja näiden ympärillä olevasta yhteisöstä. Kirjan alku saa virittäytymään kepeälle tasolle, mutta se asenne muuttuu varsin pian.

Keskiössä on avioliitto, jonka solmivat yliopistoaikana tapaavat Yejide ja Akin. Yejide on uuden ajan nigerialaisnainen, puoliorpo selviytyjä, jonka äiti kuoli synnytykseen ja isällä piti kiirettä useamman vaimon ja suuren lapsikatraan kanssa. Yejide on aina ollut lapsuudenperheessään ulkopuolinen, jota isän muut vaimot ovat katsoneet vinoon. Akin tulee puolestaan vakavaraisesta, arvonsa tuntevasta perheestä, ja hänen vahvaa äitiään Yejidekin alkaa kutsua Moomiksi. Yejide perustaa oman kauneussalongin ja Akin tekee nousujohteista uraa rahoitusalalla. Asetelma on hyvä.

Kun jälkeläistä ei kuitenkaan ala kuulua, joutuvat Yejide ja Akin kovan paikan eteen. Nigeriassa lapsen saaminen on selviö, jota ei kyseenalaisteta. Yejide on valmis venyttämään omien uskomustensa rajoja ja kokeilemaan vaikka minkälaisia poppakonsteja tullakseen raskaaksi. Akin puolestaan tekee käytännönläheisempiä, mutta arvelluttavia ratkaisuja. Moomi taas tekee sen, minkä kuka tahansa hyvä nigerialaisäiti tekee: hän hankkii Akinille toisen vaimon, nuoren ja hedelmällisen oloisen Funmin. Yejiden on tätä mahdotonta niellä.

Ayòbámi Adébáyòn Älä mene pois on romaani, johon huomasin suhtautuvani varauksella. Kirja tekee melkoisen silmänkääntötempun, sillä se alkaa hyvin tavanomaisen tuntuisena, astetta kevyempänä romaanina, mutta saa yhä synkempiä sävyjä, mitä pidemmälle tarinassa päästään. Yejiden ja Akinin avioliittoa kuvataan vuorotellen kummankin näkökulmasta, ja ajassakin tehdään loikkia eteen- ja taaksepäin. Taustalla pauhaa Nigerian levoton tilanne, joka ei kuitenkaan saa tarinallisesti kovin vahvaa sijaa.

Adébáyò rakentaa kuvaa avioliitosta ja perheestä, joka on samaan aikaan luonnollisesti aivan omanlaisensa – ja silti ympäristön paineen ja odotusten alainen. Suru ja ärsytys henkilöiden puolesta on vahvaa, heidän asemaansa ei totisesti kadehdi. Perinteiden ja omien halujen välisessä maastossa ei kenenkään ole helppoa vaeltaa, etenkään silloin, kun asiat eivät suju kenenkään toiveiden mukaisesti.

Vaikka romaanin tarina on mehevä ja moniulotteinen, jäin silti kaipaamaan jotakin lisää, ehkä vielä yhtä kerrosta ja sävyä. Nyt olin vain tarkkailija, jonka kiinnostus kertomuksen käänteisiin koki useammankin herpaantumisen. 


Ayòbámi Adébáyò: Älä mene pois
Suomentaja: Heli Naski
Atena 2018
300 s.
Stay With Me (2017)

Arvostelukappale.

__________


Haasteet: Seinäjoen kirjastohaasteen kohta 60. Kirja, joka kertoo itsellesi vieraasta kulttuurista.

18. toukokuuta 2018

John Green: Kilpikonnan kuorella



Seuraa tunnustus.

En ole koskaan lukenut John Greenin kirjoja. En, vaikka tietenkin olen tuntenut niiden maineen, lukenut juttuja niistä, saanut lukuvinkkejä niihin liittyen. Viime vuonna ilmestyi Greenin uusin kirja, jota ehdittiinkin jo ilmeisesti odottaa, ja heti vuoden loppupuolella suomennos, Kilpikonnan kuorella (suom. Helene Bützow). Lainasin sen silloin, lueskelin parikymmentä sivua, en innostunut, palautin takaisin ja annoin olla. Jokin tässä keväässä ja kirjatyöni viimeisissä metreissä sai punnitsemaan uudelleen. Pakkohan tämä on lopultakin testata, mikä nuortenkirjavinkkari ei muka tunne John Greeniä?

Uusi yritys Kilpikonnan kuorella kanssa oli menestyksekkäämpi. Niiden samojen parinkymmenen alkusivun jälkeen tempauduin mukaan tarinan pyörteeseen niin, että ahmaisin kirjan lähes kertarykäisyllä.

Aza Holmes on fiksu lukiolaistyttö, jolla on elämässään paljon hyvää. Huolehtiva äiti, tavoite opiskelupaikasta hyvässä yliopistossa, railakas paras ystävä Daisy Ramirez, muitakin hyviä kavereita. Paljon häneltä myös puuttuu: useampia vuosia aiemmin kuollut isä ja kokonainen mielenterveys. Azalla on pakko-oireita, jotka kohdistuvat ennen kaikkea bakteereihin ja hygieniaan. Aza kammoaa oman kehonsa mikrobeja ja ulkoapäin tulevia uhkia, hän pelkää niitä kuollakseen.

Kun mediassa rummutetaan paikallisen miljonäärin katoamista ja luvataan tuntuva palkkio ratkaisevasta vihjeestä, Daisy houkuttelee Azan kumppanikseen selvittämään tilannetta. Aza on nimittäin tuntenut kadonneen miljonäärin pojan Davisin vuosia aiemmin, kun he ovat olleet samalla vanhempansa menettäneille lapsille tarkoitetulla suruleirillä.

Tytöt pääsevätkin tutustumaan Davisiin ja Pickettien hulppeaan kartanoon, ja Aza ja Davis tutustuvat uudelleen. He huomaavat olevansa monella tapaa samanlaisia ja tulevansa mainiosti toimeen. Samalla Davisin kadonnut isä kuitenkin hiertää tilannetta – Azan pahanevista pakko-oireista ja ahdistuneisuudesta puhumattakaan.

Lukiessani Kilpikonnan kuorella -teosta tunsin oloni hyväksi ja turvalliseksi, siitäkin huolimatta, että kirjan sisältämä ahdistuneisuus kasvaa ja kiertyy yhä tiukemmaksi sykkyräksi mitä pidemmälle tarina etenee. Green kirjoittaa temmoltaan koukuttavaa ja teemoiltaan tärkeää kirjallisuutta, sellaista, jota teini-ikäinen minä olisi lukenut sydän varauksetta pamppaillen. Nyt kokeneempana lukijana (ja kyynistyneenä aikuisena?) huomioni kiinnittyy väistämättä myös toisenlaisiin asioihin: viisasteleviin teineihin, hivenen epäuskottaviin henkilöihin (etenkin Davis on kaikkea muuta kuin tyypillinen teinipoika, ei sillä etteivätkö tyypilliset tai ihan millaiset tahansa teinipojat saisi olla juuri sellaisia kuin ovat, mutta ihan loppuun asti en häneen kirjallisena henkilönä uskonut), jenkkielämän ratkaiseviin tekijöihin, joita suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan kasvatti pohtii kulmat koholla.

Azan mielenterveys on kaikessa horjuvuudessaan kirjan kannatteleva voima ja teema, johon olisi voinut rauhassa keskittyä enemmänkin. Toisaalta pakko-oireiden kuvaus tuntuu lukijasta ahdistavalta, etenkin mitä syvemmälle Aza kierteeseensä painuu. Ehkä on siis hyvä, että tarinassa on muutakin, vähintään tuomassa hengitysilmaa.

Green on sujuva, yleisönsä ottava kirjailija ja kirjan suomennos hyvä. Mielenterveysaiheet ovat sydäntäni lähellä, etenkin kun puhutaan nuorista, joten nyökkäilen tyytyväisenä sille, että teema on noussut viime vuosina nuorten ja nuorten aikuisten kirjallisuudessa yhä vahvemmin esiin. Vertaistuen tärkeyttä ei voi liikaa korostaa, ja sitä Kilpikonnan kuorella voi monelle tuoda. Ja hyvää luettavaa se on joka tapauksessa kelle tahansa.

Seuraa toinen tunnustus.

Aion lukea muutkin John Greenin kirjat.


John Green: Kilpikonnan kuorella
Suomentaja: Helene Bützow
WSOY 2017
264 s.
Turtles All the Way Down (2017)

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Kirjapöllön huhuiluja, Kirjasähkökäyrä, Bibbidi Bobbidi Book, Mustetta paperilla, Kirjan vuoksi, Sivujen havinaa, Kirjastokissa kirjablogi, Cats, books & me, Carry on reading, Kirjojen keskellä, Ei vain mustaa valkoisella        

Haasteet: YA-lukuhaaste (Kirja käsittelee mielenterveyttä), Yhdysvallat-lukuhaaste (Listan ulkopuolelta), Helmet-haasteen kohta 32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan.

15. toukokuuta 2018

Eeva Turunen: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa



Eeva Turusen novellikokoelma Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa on kirja, jonka lukemisesta en erityisemmin pitänyt, mutta jonka villille ja anteeksipyytelemättömälle asenteelle olen valmis nyökkäämään tyytyväisenä ja hyväksyen.

Turunen panee proosaa uusiksi railakkaalla tyylillä. Listamaisuus, välimerkittömyys ja tajunnanvirtamaisuus kuljettavat novellit radoille, joissa tapahtumien ennustaminen käy mahdottomaksi. Itse asiassa varsinaiset "tapahtumat" ovat Turuselle yhdentekeviä, sen sijaan novellit kietoutuvat kerronnan, tunnelman ja mielikuvien varaan.

On naisia, miehiä ja monia muita. On orastavia ihmissuhteita, menneitä ihmissuhteita, tuhoon tuomittuja ihmissuhteita. Jonkun tärkein ihmissuhde on Parahin tekninen isännöitsijä, joka saa tuta kaiken, mikä naapurustossa on kerronnan arvoista ja kaiken senkin, mikä ei ole. Vaan mistä ihminen lopulta kertoo kertoessaan kanta-astuvista naapureista?

Eeva Turusen tyyli on ehdottoman persoonallinen ja raivostuttavan kokeileva. Mistään ei saa kiinni, etenkään jos yrittää liikaa, ja juuri siksi on oman lukijajärkensä vuoksi syytä antaa periksi ja antaa vain mennä. Antaa tekstin viedä, tunnelmien herätä silmien eteen, kertojien hurmaavan epäluotettavuuden ravisuttaa ja vaivata.

Jos jotain, Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa käsittelee identiteettiä ja minuutta, asioita, tapoja ja neurooseja, joista minuus muodostuu. Kuka olen, miksi olen, mitä yritän olla, mitä on olla minä. Tai sinä. Tai joku muu. Sukupuoli, seksuaalisuus, ammatti, työ, asuinpaikka – mitä väliä niillä on ja tarvitseeko edes olla?

Turunen on kirjoittajana lahjakas ja rohkea. En usko olevani väärässä kun sanon, että hänen tuleva tuotantonsa ei ainakaan tästä tasosta laske. On ihastuttavan rasittavaa tulla haastetuksi lukijana ihan yllättäen, joutua taipumaan tekstin tahtoon, kun se on vahvaakin vahvempi. Tässä pelissä voittaja on kirja, joka ei anna armoa, vaan härnää ja houkuttelee eksymään yhä kauemmas omien tulkintojensa taakse. Ja lällättää perään.


Eeva Turunen: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa
Ulkoasu: Jussi Karjalainen
Siltala 2018
210 s.

Arvostelukappale.

_________

Toisaalla: Lumiomena, Reader, why did I marry him?, Kujerruksia

Haasteet: Novellihaaste2

14. toukokuuta 2018

Jessica Townsend: Nevermoor – Morriganin koetukset



Morrigan Korppi on kirottu lapsi. Hänen synnyinaikansa on niin epäonninen – ehtoo, ajan viimeinen päivä – ettei siitä voi seurata kuin tuhoa. Sitä hän onkin lyhyen elämänsä aikana aiheuttanut runsain mitoin isänsä harmiksi. Kiroukseen kuuluu väistämättömänä tosiasiana myös se, että Morrigan tulee kuolemaan yhdentenätoista syntymäpäivänään.

Näistä lähtökohdista ihminen ei ehkä ponnista kovin positiiviseen elämään. Käy kuitenkin jotain ennenkuulumatonta: ensinnäkin Morriganista esitetään useampikin tarjous nuorten jatko-opintopaikkoja määrittävässä tilaisuudessa. Jo se on skandaali. Toisekseen Morrigan ei kuole syntymäpäivänään, kaikkea muuta. Hänet noutaa kotoaan suurella mekaanisella hämähäkillä erikoinen punapäinen mies Jupiter Pohjoinen ja vie mukanaan Nevermoorin vapaavaltioon – paikkaan, jollaista Morrigan ei voinut uskoa olevankaan.

Jupiter on kuuluisan Meineikkaan Seuran arvostettu jäsen ja hän on päättänyt asettaa Morriganin omaksi kokelaakseen Seuran pääsykokeisiin. Luvassa on nokkeluutta, rohkeutta, sisua ja taitoja vaativa pääsykoeruljanssi, neljästä koetuksesta koostuva kokonaisuus, josta vain terävin kärki valitaan Seuraan. Morrigan on melkoisten haasteiden edessä, sillä vain lunastamalla paikan Seurasta hän voi jäädä Nevermooriin.

Jessica Townsendin Nevermoor-sarjan aloitusosa Morriganin koetukset esittelee uudenlaisen fantasiamaailman ja henkilökaartiin, joka ilahduttaa ja riemastuttaa monipuolisuudellaan. Nevermoor on yhdistelmä steampunkia, vauhtia, magiaa, hyvän ja pahan taistelua ja väärinkohdeltujen lasten kohtaloita. Se on vauhdikas seikkailu, paikoin jopa hengästyttävällä tahdilla etenevä tarina, joka kietoutuu vahvasti Meineikkaan Seuran koetusten ympärille.

Morrigan on päähenkilö, josta voi odottaa vielä paljon. Ymmärrettävistä syistä hän on alkuun epäileväinen ja hämmentynyt. Koko ikänsä kirottuna kohdellun tytön on vaikeaa luottaa muiden ihmisten hyväntahtoisuuteen ja aitoon kiintymykseen. Toisaalta Jupiter Pohjoinen – vaikka vinkeä kummisetä onkin – ei ole helpoin mahdollinen lähiaikuinen: hän on usein salaperäisillä matkoillaan, eikä vastaa Morriganin mieltä painaviin kysymyksiin ainakaan suoraan. Onneksi Morriganin uudessa kodissa, Jupiterin omistamassa Deukalion-hotellissa on paljon muitakin ihmisiä ja olentoja, joiden kanssa elämäänsä jakaa, kuten esimerkiksi eräänlaisen emännän ja lastenvahdin roolia kantava äksy mutta kaikin puolin hurmaava magnifikatti Fenestra. Lisäksi Morrigan tutustuu koetuksissa lohikäärmeratsastaja Pihlajaan, josta tulee hänen paras ystävänsä.

Morriganin koetukset on kiehtovan villiä luettavaa, mutta kieltämättä alkuun joutuu hieman näkemään vaivaa päästäkseen kärryille Townsendin luomassa maailmassa termeineen, käytäntöineen ja uskomuksineen. Siinä on monta liehuvaa ja kieppuvaa osaa, joihin tarttua – ja useita, jotka jäävät vielä vaille vastauksia. Onneksi homma lähtee kunnolla käyntiin melko nopeasti, ja kirja pitää imussaan onnistuneesti. Ja jatkoahan on luvassa.


Jessica Townsend: Nevermoor – Morriganin koetukset
Suomentaja: Jaana Kapari-Jatta
Ulkoasu: Sami Saramäki
Otava 2018
368 s.
Nevermoor – The Trials of Morrigan Crow (2017)

Arvostelukappale.

___________

Toisaalla: Yöpöydän kirjat, Kirjoihin kadonnut, Siniset helmet, Lukuaikaa etsimässä, Vuosi kirjoitusharjoituksia

Haasteet: Jatkumo-haaste, Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaasteen kohta 36. Kirja, jossa haluaisit olla itse mukana, Prinsessoja ja astronautteja -haaste (Naisen kirjoittama scifi-/fantasiakirja)

13. toukokuuta 2018

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton



Ajattelen toisinaan sitä, miten aurinko laskee syksyisin niillä pelloilla, joiden keskellä pieni talomme sijaitsee. Jos katsoo horisonttiin, jos kääntyy niin että näkee koko taivaanrannan, auringonlasku jää selän taakse ja edessä taivas muuttuu vaaleanpunaiseksi ja pehmeäksi ja alkaa sitten sinertää, aivan kuin se ei osaisi pysäyttää tuota kauneutta. Juuri silloin lähinnä aurinkoa oleva maa tummuu melkein mustaksi vasten taivaanrannan oranssia viivaa, mutta jos kääntyy, maiseman pehmeät värit ovat vielä näkyvissä, harvat puut, hiljaiset vainiot joiden sato on jo korjattu, ja taivas viivyttelee, viivyttelee, ennen kuin lopulta pimenee. Miten kukaan voi pysyä vaiti tuollaisena hetkenä.
   Elämä hämmästyttää minua. (s. 163)


Elizabeth Stroutin romaani Nimeni on Lucy Barton on koskettava, herkkä ja melankolinen romaani ihmisen oikeudesta rakentaa oma tarinansa, oma elämänsä, oman maailmansa lainalaisuudet. Päähenkilö ja minäkertoja on Lucy Barton, nainen joka on ponnistanut köyhyydestä ja kurjuudesta newyorkilaiseksi kirjailijaksi, keskiluokkaisen perheen äidiksi ja vaimoksi. Kirjan tarinan kiinnekohtana on sen nykyhetkestä katsottuna jo muutaman vuosikymmenen takainen aika, 1980-luku, jolloin Lucy on joutunut useammaksi viikoksi sairaalahoitoon umpilisäkeleikkauksen jälkeen syntyneiden komplikaatioiden vuoksi. Hän kaipaa kahta pientä tytärtään ja puolisoaan, jotka eivät juuri sairaalassa käy. Sen sijaan sairaalavuoteen äärelle ilmestyy Lucyn äiti, jota hän ei ole nähnyt vuosikausiin eikä pitänyt juuri yhteyttäkään.

Äidin jutustelun ja yhdessä vietettyjen päivien myötä Lucyn on mahdollista hahmottaa kuvaa omasta menneisyydestään, lapsuuden kolhuista ja perheen kipukohdista. Vaikka äiti ei edelleenkään ole lämmin eikä valmis puhumaan kaikesta, Lucylla on lopultakin mahdollisuus edes yrittää kysyä ja ymmärtää.

Tätä sairaala-aikaa hän myöhemmin reflektoi ja elää uudelleen läpi oman tarinansa toivossa. Ymmärtääkseen. Oppiakseen. Hyväksyäkseen. Päästääkseen irti.

Nimeni on Lucy Barton on kirja, johon ei ole sivuja tuhlattu. Sen sijaan tunnetta, tarinaa ja viestiä siinä on senkin edestä. Elizabeth Strout kirjoittaa hillittyä, punnittua tekstiä, jonka Kristiina Rikmanin upea suomennos päästää oikeuksiinsa. Niin vähällä saa kerrottua niin paljon.

Romaani pureutuu syvästi kysymykseen siitä, keitä me todella olemme ja miksi. Lucy Barton on rankan lapsuuden haavoittama mutta eteenpäin ponnistanut nainen, joka ei kuitenkaan ole päässyt taakastaan eroon. Hän haluaa miellyttää, olla tärkeä jollekin, ansaita paikkansa ja kiintymyksensä. Pienillä eleilla Strout kuvaa, kuinka mahdotonta kohtaaminen joskus on, kuinka yhteyttä ei vain synny.

Nimeni on Lucy Barton solahtaa lukijan sydämeen ja jää sinne kaihertamaan. Yhtään enempää ei tarvita, juuri tämä on oikeankokoinen tarina.


Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton
Suomentaja: Kristiina Rikman
Ulkoasu: Laura Lyytinen
Tammi 2018
164 s.
My Name Is Lucy Barton (2016)

Kirjastosta.

_________

Toisaalla: Lukuisa, Täysien sivujen nautinto, Nannan kirjakimara, Helmi Kekkonen, Lumiomena, Mummo matkalla, Kirjasähkökäyrä, Leena Lumi, Kirjarouvan elämää  

Haasteet: Yhdysvallat-lukuhaaste (New Yorkiin sijoittuva kirja), Seinäjoen kirjastohaasteen kohta 55. Kirja, jonka kirjoittajalta et ole aiemmin lukenut mitään.

10. toukokuuta 2018

Kevät keikkuen tulevi – ja uusi elämä sen mukana



Miten olenkaan taas selvinnyt talven synkkyyden yli? Vuosi vuodelta pimeys ja harmaus tuntuu vaikeammalta kestää, aivan kuin se pitenisi vain. Ja sitten, kun kevät todella herää, huomaa omassa kropassa ja kopassa, miten valtava ero on. Jäät lähtivät merestä vauhdikkaasti, luonto heräsi kuin taikaiskusta. Vaikka eihän se mitään taikaa ole, vaan normaali vuodenkierto. Silti olen melkein valmis vannomaan, että jokin maaginen elementti keväässä on. Jotenkin se kietoo pauloihinsa ja saa unohtamaan raskaat talvikuukaudet.

Tämä kevät on erilainen kuin aiemmat. Ainoastaan työn sykli pitää pintansa: vaikken tällä hetkellä koulussa työskentelekään, projektini päättyy toukokuun lopussa ja jään sen jälkeen työttömäksi. Onkin ilahduttavaa huomata, miten hyytävän hienosti ja moniulotteisesti työttömistä Suomessa tälläkin hetkellä pidetään huolta. Tuskin maltan odottaa pääseväni mukaan aktiivimallilimboon.

Vaan eipä minun itse asiassa kauaa tarvitsekaan systeemin rattaissa pyöriä. Kävi nimittäin niin, että hain ja sain historianopettajan työn ensi lukuvuodeksi ja pesti alkaa elokuun puolivälissä. Skål!


Ruusukuohuvaa ja virallinen päätös tuntiopettajan palvelussuhteesta.

Pieniä muuttuvia tekijöitä tässä kuviossa kuitenkin on. Ensinnäkin on tietysti jännittävää palata takaisin yläkoulumaailmaan. Toisekseen työpaikka on Savossa.

Kuten on ilmi käynyt, itse asun Helsingissä ja hyvin viihdyn. Edessä on siis muutto Savoon, ja tarkemmin Savonlinnaan, kesän aikana, viimeistään elokuun alussa. Jokin asunto pitää tietenkin löytää ja samalla alivuokralainen omaan kotiimme. Puolisoni nimittäin lähti omalle puolen vuoden ulkomaankomennukselleen kuluneella viikolla, joten kotimme jää aivan vaille asukkaita, kun minäkin sitten suuntaan kauas Kehä III:n toiselle puolelle. Onneksi on aikaa kaikenlaiselle säädölle, sillä vaikka olenkin ihan suhteellisen tehokas ja kykenevä henkilö, monen pallon yhtäaikainen heittely on paikoitellen vähän raskasta.




Arkielämäni tulee siis muuttumaan lähikuukausina olennaisesti, ikään kuin se ei jo olisi tutissut kunnolla, kun puoliso lähti reissuun. Saa nähdä, miten mukavuuteen ja tasaisuuteen tottuneelle ihmiselle käy. Varmaan hyvin. Toivon.

Onneksi on kevät.

9. toukokuuta 2018

Bianca Turetsky: Muotimatkaaja Titanicin kannella



Bianca Turetskyn Muotimatkaaja Titanicin kannella on kepoista aikamatkailufantasiaa nuorille. Itse asiassa kirja on kirjastossa luokiteltu jopa nuorten aikuisten osastolle, mitä pidän kyllä vähintäänkin epäilyttävänä. Nappasin kirjan luettavakseni, sillä tavoittelin innolla YA-lukuhaastebingon haastavaa ruutua Kirja tapahtuu ennen vuotta 1918, ja vaikka on todettava, että YA-kirjallisuutta tämä ei kyllä ole, aion silti ruksata ruudun suoritetuksi. Melkoinen kovis, vai mitä? Varsinainen sääntöjen venyttäjä!

Kirjan päähenkilö on 12-vuotias (jep, ensimmäinen virhe nuorten aikuisten kirjallisuuden osalta) Louise Lambert, joka rakastaa vintagevaatteita, vaikka hänen paras ystävänsä Brooke tai äitikään eivät ihastusta ymmärrä. Kun Louisen on löydettävä tanssiaismekko ensimmäisiin tanssiaisiinsa (joihin hän ei oikeastaan haluaisi edes mennä ainakaan kenenkään pojan kanssa, koska pojat ovat noin lähtökohtaisesti ällöjä), kuin sattuman kaupalla hän saa kutsun erikoiselta vaikuttavaan vintageliikkeeseen myyjäisiin. Mekkovalikoima onkin huikea, ja kun Louise sovittaa hänelle kuin nakutetusti sopivaa vintageaarretta, hän yhtäkkiä pyörtyy – ja herää laivalta sata vuotta aiemmin.

Hitaampikin lukija tietää jo kirjan nimen perusteella, että laiva on Titanic, mutta Louiselle se selviää vasta hyvän aikaa myöhemmin. Kirjan jännite löpsähtää siis jo lähtökohtaisesti. Lähinnä alkaa kiinnostaa, miten Louiselle kuuluisalla laivalla mahdollisesti käy. Hän ei nimittäin olekaan oma itsensä, vaan 17-vuotias menestyvä näyttelijätär neiti Alice Baxter, joka on matkalla Yhdysvaltoihin uran perässä setänsä holhoamana ja ystävällisen palvelijattarensa Annan avustamana.

Laivamatka sujuu Louisen opetellessa uutta rooliaan ja ihmetellessä sadan vuoden takaista elämää ja ylellistä laivaa, kunnes hänelle paljastuu, mistä laivasta on kyse ja kuivat (!) historiantunnit heräävätkin yllättäen eloon. Miten Louise selviytyy pois tuhoon tuomitulta Titanicilta ja voiko hän muuttaa historian kulkua sitä ennen?

Lukuelämys jäi tosiaan karvaan makuiseksi, kun tajusin sangen nopeasti, etten olekaan lukemassa nuorten aikuisten vaan pikemminkin varhaisnuorten kirjaa. Nuoremmalle yleisölle kirja voikin toimia hauskana katsauksena muotiin, historiaan ja Titaniciin, mutta hyvin viattomaksi, ennalta-arvattavaksi ja mitäänsanomattomaksi tarina jää. Sandra Suyn kaunis kuvitus tuo kuitenkin hienon lisän kirjaan, ja 1910-luvun miljöö ja muoti heräävätkin sen ansiosta sivuilla eloon. Tuotemerkkejä ja brändejä luetellaan hieman liikaa makuuni, mutta varmasti ne voivat toisentyyppistä lukijaa kiinnostaakin.

Muotimatkaaja Titanicin kannella avaa sarjan, joka on Yhdysvalloissa jatkunut jo kahden osan verran. Niissä aikamatka vie muotimatkaajan mukanaan Marie Antoinetten hoviin ja Kleopatran saleihin. Suomennettu niitä ei kuitenkaan ole, mistä en henkilökohtaisesti ole erityisen pahoillani, vaikka jos joku saa tästä kirjasta itselleen lukemisen iloa, ei minulla pitäisi olla mitään sitä vastaan – eikä toki olekaan. Ehkä kuitenkin vinkkaan kirjastolle, että tämän kirjan paikka ei kyllä ole nuorten aikuisten osastolla.


Bianca Turetsky: Muotimatkaaja Titanicin kannella
Suomennos: Aila Herronen
Ulkoasu: Alison Impey
Kuvitus: Sandra Suy
WSOY 2011
268 s.
The Time-traveling Fashionista (2011)

Kirjastosta.

_______

Toisaalla: Kirjakaapin avain, Saran kirjat, Lurun luvut

Haasteet: Jatkumo, (pitkin hampain) YA-lukuhaaste (Kirja tapahtuu ennen vuotta 1918), Yhdysvallat-lukuhaaste (Kirja, jossa ollaan matkalla Amerikkaan), Kirjoja ulapalta

8. toukokuuta 2018

Katharine McGee: Tuhat kerrosta – Huipulla



Katharine McGeen nuorille aikuisille suunnattu Tuhat kerrosta -sarja pääsi yllättämään minut takavasemmalta, kun maaliskuussa "vähän vain vilkaisin" sen ensimmäistä osaa Pudotus. Koukutuin kirjaan tehokkaasti ja nautin yllättävän paljon hienostonuorten kieroilusta 2100-luvun New Yorkissa. Olikin ilo tajuta, että toisen osan suomennos ilmestyy tänä keväänä.

Tässä tekstissä tulee väistämättä juonipaljastuksia ensimmäisen osan tapahtumista, joten jos niitä pelkää, kannattaa ehdottomasti lukea ensimmäinen kirja ensin.

Kuten sarjan avaus, myös Huipulla alkaa kuolemantapauksesta. Nimettömäksi jäävä tyttö hukkuu, ja lukija jää miettimään, kuka kuollut on. Palataan kaksi kuukautta ajassa taaksenpäin, jolloin Tornissa on koettu tragedia, kun melkoiseen pyöritykseen elämässään joutunut Eris on pudonnut hämärissä olosuhteissa Tornin huipulta kuolemaan. Vain katolla olleet nuoret tietävät, mitä on tapahtunut: Erisin luokkakaveri, omista syistään huomattavan tulistunut Leda on tyrkännyt tämän raivoissaan alas.

Leda puolestaan tietää dramaattisen tapahtuman todistajista asioita, joita nämä eivät kuollakseenkaan halua julkisuuteen. Hakkeri Watt on ohjemoinut laittoman kvanttitietokoneen, Tornin alakerroksista kotoisin oleva Rylin on sekaantunut huume- ja lääkekauppaan, kattohuoneistossa elävät adoptiosisaruksesta Avery ja Atlas ovat rakastuneet – toisiinsa. On syitä pitää suunsa supussa.

Tornissa elämä on kuitenkin jatkunut Erisin kuoleman jälkeen. Rylin on saanut stipendin Berkeleyhin, jossa muut hienostonuoret ovat käyneet koulua jo pidempään. Hän päätyy suositulle holografiakurssille, jota vetää maailmankuulu nuori ohjaaja, joka huomaa oppilaansa lahjakkuuden. Myös Leda on samalla kurssilla ja tytöt huomaavat päätyvänsä tekemisiin keskenään enemmän kuin kumpikaan haluaisi. Samalla Eris törmäilee edelleen entiseen ihastukseensa Cordiin, jolta varasti aiemmin lääkkeitä maksaakseen entisen poikaystävänsä huumevelkoja.

Avery ja Atlas ovat jatkaneet salasuhdettaan, mutta kipuilevat sen kanssa ja pelkäävät jäävänsä kiinni vanhemmilleen tai kelle tahansa. Heidän isänsä onkin suunnitellut Atlasille haastavaa työtehtävää juuri valmistuneissa Dubain kaksoistorneissa. Watt puolestaan stressaa yliopistoon pääsyä ja Nadia-kvanttinsa paljastumista. Hän pyrkii kaikin tavoin lepyttelemään Ledaa, jottei tämä paljastaisi mitään.

Samaan aikaan Torniin on saapunut salaperäinen parivaljakko, äiti Elise ja tytär Calliope, joiden menneisyydestä ei tiedetä mitään – syystäkin. He ovat erikoistuneet korkeatasoisiin ja rahakkaisiin huijauksiin ja muuttamaan aina tarpeen vaatiessa uuteen ympäristöön ja uuteen alkuun. Calliope iskee silmänsä Atlasiin, eikä Avery ole asiasta lainkaan ilahtunut...

Todettava on, että olin edelleen Katharine McGeen vietävänä. En ole aiemmin huomannut itsessäni suurta kiinnostusta vastaavanlaisiin kieroilutarinoihin, mutta Tuhat kerrosta -sarjan kanssa olen ollut aivan pähkinöinä. Tarina on viihdyttänyt, ilahduttanut, koukuttanut ja ärsyttänyt. Sanomattakin on selvää, että odotan kolmatta osaa innolla. Toisaalta on myönnettävä, että jossain Huipulla-kirjan loppupuolella aloin jo hivenen kyllästyä sen henkilöihin, ehkä Wattia ja Ryliniä lukuunottamatta, joten ehkä hyväkin, että väliä seuraavaan kertaan tulee.

McGeen luoma maailma on siinä mielessä kiehtova tulevaisuudenkuvaus, että se ei ensisijaisesti ole synkkä. Teknologia on kehittynyt ja parantanut ihmisten elämää monella tapaa: henkilökohtainen yhteydenpito, arkielämän fasiliteetit, ravinto ja matkustaminen ovat esimerkiksi huikealla tasolla. Toki varakkuuserot ovat suuria ja rahalla saa enemmän ja parempaa kuin ilman sitä, mutta noin lähtökohtaisesti maailma ei ole pilalla ja tuhon kynnyksellä.

Suosittelen ehdottomasti Tuhat kerrosta -sarjaa viihteen, kieroilun, ihmissuhdesotkujen ja juonittelun ystäville. TV-sarjakin on ilmeisesti tekeillä.


Katharine McGee: Tuhat kerrosta – Huipulla
Suomentaja: Riie Heikkilä
Otava 2018
443 s.
The Dazzling Heights (2017)

Kirjastosta.

__________

Toisaalla: Kirjapöllön huhuiluja

Haasteet: Jatkumo, YA-lukuhaaste (Jatko-osa sarjaan), Yhdysvallat-lukuhaaste (New Yorkiin sijoittuva kirja)

6. toukokuuta 2018

Ihmisyyden loppu – José Saramagon Kertomus sokeudesta



Kuukauden kieli -haasteessa oli huhtikuussa vuorossa portugalin kieli. Tiesin jo haasteen aloittaessani, että lukisin siihen José Saramagoa. Olen lukenut Saramagolta aiemmin vain Elefantin matkan, ja se jäi mieleeni erikoisen rytminsä vuoksi. Ystäväni on jo vuosia suositellut minulle Kertomusta sokeudesta, joten nyt sain lopultakin itseni tarttumaan siihen. Kannatti.

Eräänä päivänä mies sokeutuu yllättäen ollessaan autossaan liikennevaloissa. Tuntematon hyväntekijä saattaa hätääntyneen miehen kotiinsa (ja sivumennen sanoen varastaa samalla reissulla auton). Käynti silmälääkärillä ei tuota vastauksia: sokeus ei vaikuta johtuvan mistään määriteltävissä olevasta syystä, vaikka silmälääkäri jääkin tapausta suuresti pohtimaan.

Pian ilmenee, että kyse on voimakkaasti leviävästä epidemiasta. Sokeat suljetaan reservaatteihin, sillä leviämismekaniikkaa ei kyetä diagnosoimaan eikä siis estämään mitenkään. Vain ruokaa ja aivan välttämättömiä tarvikkeita toimitetaan sokeiden käyttöön. Itsekin sokeutuneen silmälääkärin vaimo lähtee miehensä mukaan reservaattiin, vaikka jostain syystä näkee edelleen.

Sokeiden keskinäinen solidaarisuus joutuu koetukselle, kun kilpailu yhä vähenevistä resursseista alkaa. Hallituksella ei ole selvästi aikomustakaan helpottaa sokeutuneiden yhä raaistuvaa tilannetta. Ihmisyydellä voi pian pyyhkiä lattiaa.

Saramago kirjoittaa vimmaisella tyylillä, johon tottuminen vie aikansa. Virkkeet ovat pitkiä, välimerkit yliarvostettuja, kuvailu laajaa. Lukemiseen saa keskittyä, mutta kun rytmin mukaan pääsee, se vie.

Hyytävä tilanne ja yhä kaoottisemmaksi muuttuva maailma ravisuttavat paatuneempaakin lukijaa: dystopia on todella vain silmänräpäyksen päässä. Kaaos kehittyy nopeasti hallitsemattomaksi ja ihmiset ryhtyvät eloonjäämiskamppailuun, jonka jälki ei ole kaunista. Romaani saa pohtimaan, millä keinoin hallitsemme elämäämme ja toisiamme ja mihin kaikkeen olemme valmiita ja missä rajat kulkevat. Ihmisen itsekkyys korostuu, kun "alkuperäisten" sokeiden pientä joukkoa lukuunottamatta minkäänlaista yhteishenkeä tai voimien yhdistämistä ei tunnu olevan olemassakaan.

Saramago on eittämättä mieleenpainuva kirjailija, armoitettu tarinankertoja, tarkkasilmäinen havainnoija. Kertomus sokeudesta on romaani, joka osuu kipeästi, paljastaa sellaista, mitä ei haluaisi katsoa – eikä nähdä.


José Saramago: Kertomus sokeudesta
Suomentaja: Erkki Kirjalainen
Tammi 1997
372 s.
Ensaio sobre a Cegueira (1995)

Kirjastosta.

__________

Toisaalla: Kirjaluotsi, Nannan kirjakimara

Haasteet: Kuukauden kieli -haaste, Helmet-haasteen kohta 15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja. Erkki Kirjalainen (1944–2008) palkittiin Kääntäjien valtionpalkinnolla vuonna 2000 ja Mikael Agricola -palkinnolla vuonna 2001.

4. toukokuuta 2018

Minna Eväsoja: Shoshin – Aloittelijan mieli



Minna Eväsojan Shoshin – Aloittelijan mieli on ihastuttava ja kaunis kirja Japanista ja japanilaisista ajatuksista. Eväsoja on Japanin asiantuntija, tutkija ja dosentti, ja asunut yhteensä viisi vuotta tuossa kiehtovassa maassa, jonka kulttuuria tuore teos avaa kiinnostavasta näkökulmasta.

Kirja koostuu lyhyistä, noin kahden sivun mittaisista luvuista, jotka on kuvitettu Ateneumin taidemuseon japanilaisten puupiirrosten kokoelman kauniilla kuvilla. Kirja on kokonaisuutena esteettinen, esineenä hurmaava ja sisällöltään rauhoittava.

Tekstit käsittelevät elämänfilosofiaa, teetä, puutarhanhoitoa, ihmissuhteita, oppimista ja taidetta. Muun muassa. Eväsoja on ammentanut hyvin tuntemastaan kulttuurista esiin yksityiskohtia ja kokonaisuuksia, jotka rauhoittavat lukijan mielen, ihastuttavat ja paikoin kummeksuttavatkin.

Opetusalan ihmisenä painoin mieleeni kirjan avaavan kappaleen sisältöä aloittelijan mielestä. Teemestari Shukō (1423–1502) kirjoittaa shoshinista ja tämän sisällön Eväsoja on ottanut heti kirjan alkuun:

"Aloittelijan mieli on ennakkoluuloton ja avoin, vaatimaton ja nöyrä. Oppimisessa yksinkertaiset asiat ovat kaikkein vaikeimpia ja niihin tulisi palata aina uudestaan ja uudestaan, sillä yksinkertainen muoto paljastaa armotta virheet, ei ole mitään millä verhota osaamattomuuttaan. - - Mestarin tasolle ei ole oikotietä. Perusteet ja säännöt ovat kaiken oppimisen pohja ja niiden tulee olla hyvin hallussa." (s. 11)

Ajatuksiin on helppo yhtyä näin 2010-luvun länsimaisestakin näkökulmasta, sillä perustusten on oltava kunnossa aihealueesta riippumatta, jotta niiden päälle voi rakentaa muutakin kuin tuulen keikuttaman majapahasen.

Tietynlainen levottomuus vaivaa itseäni yhä useammin. Keskittymisen taitoihin joutuu paneutumaan huolellisemmin kuin ennen, jatkuvat keskeytykset kiusaavat ja häiriötekijät saavat turhan paljon tilaa. Eväsojan kirjan lukeminen tuntui fyysisesti levolliselta ja rauhoittavalta. Lyhyisiin lukuihin oli helppoa keskittyä, vieras mutta silti tutun kuuloinen maailma antoi upota itseensä. Eväsojan kirjoitustyyli on kepeä mutta asiantunteva, riveillä pomppii tietynlaista lempeää huumoriakin, ennakkoluuloton katse läpäisee koko kirjan.

Ihastelen kirjan antamaa kuvaa japanilaisesta elämänasenteesta. Ainakin klassisten ajattelijoiden kautta se ilmenee seesteisenä, virtaavana, pehmeänä mutta tarkkana. Kaikella on merkityksensä, vertauskuvia ja symboleja on kaikkialla. On tunnettava juurensa, jotta voi kurkottaa kauemmas ja kunnioitettava jo opittua ja luotua tehdäkseen uutta.

Shoshin – Ajattelijan mieli on teos, jota mielelläni suosittelen. Se vie matkalle uuteen ja kiehtovaan, tarjoaa näköalapaikan vieraaseen kulttuuriin ja samalla mahdollisuuden tarkastella omia ajatuksia ja asenteita kuin vaivihkaa. Kirjan luettuaan on aivan toisessa mielentilassa kuin ennen sitä.


Minna Eväsoja: Shoshin – Aloittelijan mieli. Japanilaisia ajatuksia ja ajatuksia Japanista
Ulkoasu: Sanna-Reeta Meilahti
Gummerus 2018
196 s.

Arvostelukappale.

_________

Toisaalla: Kirja vieköön!, Kirjahilla, Kirjahavahduksia, Sateenkaarenmaalari  

Haasteet: Tietokirjahaaste, Seinäjoen kirjastohaasteen kohta 31. Kirja, josta mielesi tai kehosi oppii uusia asentoja.

3. toukokuuta 2018

Virolaista riimirunoutta ja ruotsalaista naisasiaa – Huhtikuun Kuukauden lyhyet




Tunnustan heti, että huijaan hieman tämän postauksen otsikossa. Luin nimittäin mainion Suffragettien cityn jo maaliskuussa, mutta jostain syystä siitä kirjoittaminen on jäänyt roikkumaan ja roikkumaan ja roikkumaan. Nyt aion päästä siitä eroon edes tällaisella lyhyellä katsauksella. Samalla käsittelen virolaisen Marie Underin runokokoelman Avaran taivaan alla, joka ei valitettavasti suuremmin sytyttänyt minua.

Suffragettien city on kokoelma seitsemän ruotsalaisen sarjakuvapiirtäjän sarjakuvia, joissa tavalla tai toisella käsitellään naisena elämistä ja feminismiä yhteiskunnassa. Mukana on minulle entuudestaan tuntemattomia tekijöitä Sara Granér, Karolina Bång, Karin Casimir Lindholm, Nanna Johansson ja Sara Hansson sekä muutama tuttu, Lisa Ewald ja Liv Strömquist. Kokoelman on toimittanut Johanna Rojola, suomentajia ovat Viljami Jauhiainen ja Minna Hjort.

Nanna Johansson


Nanna Johansson

Kokoelman sarjakuvat ovat vaihtelevia yhden sivun kuvista pitkiin tarinoihin. Piirtäjät hyödyntävät niin tavanomaisempaa sarjakuvakuvastoa kuin dramaattisempaa kollaasitekniikkaa. Sarjakuvat ovat teräviä, ilkeitä, kantaaottavia ja vihaisia – niillä on todellakin jotain sanottavaa lukijoilleen.

Sara Hansson

Aihepiirit vaihtelevat parisuhteista seksuaalisuuteen, työelämästä fallossymboleihin, naisen ja miehen rooleista normeihin ja odotuksiin. Kokoelmaa voi lukea osissa tai yhteen putkeen – moniin sarjakuvista tekee mieli palata uudelleen.

Ihastelen etenkin kokoelman villiä anteeksipyytelemättömyyttä ja suorasukaisuutta.



Marie Under (1883–1980) oli Viron merkittävimpiä runoilijoita 1900-luvulla. Hän muutti Ruotsiin toisen maailmansodan lopulla ja asui siellä loppuikänsä. Underin runot kiellettiin Virossa Neuvostovallan aikana.

Avaran taivaan alla on kokoelma Underin runoja teoksista Meri on noussut, Kutsu, Kuollut hetki, Valkea lintu ja Ikkunat on auki tähtiin. Sen on koonnut ja suomentanut Aimo Rönkä.

Underin runoissa on paljon luontotematiikkaa. On helppoa solahtaa niiden mukana kuvitelmaan Virosta ja sen lehtevästä luonnosta, pilkahteleepa merikin mukana useampaan kertaan. Underin runot ovat tuokioita ja hetkiä, osa puolestaan pitkiä ja polveilevia balladeja.

Se, mistä en niin innostunut, on riimittely. Olen huomannut nauttivani enemmän vapaaseen mittaan kirjoitetusta runoudesta, sillä riimit muuttuvat mielessäni joskus turhan jyskyttäviksi, ja keskityn runon rytmiin enemmän kuin sen sisältöön.

Kokoelman loppupuolella esiin nousee varttuneemman runoilijan ääni. Runoissa on luopumisen, päätösten ja kuoleman kaikua.


Iltakävely

On tuuli ruohoon nukkunut 

ja päivä päättynyt.
Ken vaaroissa on kulkenut,
käy syrjemmäksi nyt.

Myös ylpeys nöyryydeksi saa,
jo uhman unohdan.
On pitkät varjot, lämmin maa,
kun tiehen katsahdan.

On tähtikaste edessä,
jäätaivaan hehkuu kuu:
kuin kynttilöitä kädessä –
pian kaikki valaistuu.

Vaikken voi väittää ihastuneeni Marie Underiin, oli kuitenkin kiinnostavaa tutustua hänen tuotantoonsa ja saada näin avattua omalta osaltani Reader, why did I marry him? -blogin mainio Rakas Viro -haaste.


Johanna Rojola (toim.): Suffragettien city
Suomentajat: Viljami Jauhiainen ja Minna Hjort
Sarjakuvien tekijät: Karolina Bång, Lisa Ewald, Sara Granér, Sara Hansson, Nanna Johansson, Karin Casimir Lindholm, Liv Strömquist
Schildts 2011
159 s.

Kirjastosta.


Marie Under: Avaran taivaan alla
Suomentaja: Aimo Rönkä
Kustannusosakeyhtiö Pohjoinen 1983
139 s.

Kirjastosta.

________

Suffragettien city toisaalla: Mitä luimme kerran, Kirjanurkkaus, Kirjailuja, Todella vaiheessa

Haasteet: Suffragettien city -teoksella osallistun Sarjakuvahaasteeseen ja Prinsessoja ja astronautteja -haasteeseen, Marie Underin teoksella puolestaan Runo18-haasteeseen ja Rakas Viro -haasteeseen.

2. toukokuuta 2018

Pidättelemätön hehkutus Kevätuhrit-sarjalle



Nyt on kuulkaa niin, etten malta olla kirjoittamatta tällaista täysin pidättelemätöntä hehkutusta kirjasarjasta, johon tutustuin viime syksynä. K. K. Alongin Kevätuhrit-trilogia on nimittäin aivan erinomaista nuorille ja nuorille aikuisille suunnattua kirjallisuutta, joka kolahtaa todistetusti myös aikuisiin. Olen hehkuttanut Kevätuhreja kaikille, jotka ovat jaksaneet kuunnella ja saanutkin sekä kollegoja että nuoria lukemaan sitä.

Tässä tekstissä kirjoitan koko trilogiasta, joten jos se on sinulta vielä lukematta, suosittelen tarttumaan lukemiseen pika pikaa. Tekstini nimittäin spoilaa kahden ensimmäisen osan tapahtumia.

Kaikki alkaa trilogian ensimmäisessä osassa Kevätuhreissa Helsingin metrosta, jossa 15-vuotias Jade herää tajuttomuudesta. Muut metrovaunun matkustajat ovat kuolleet, ja Jaden onnistuu hankkiutua ulos vaunusta ja takaisin maan pinnalle. Siellä havainto on yhtä lohduton: ruumiita kaikkialla. Mitä on tapahtunut?

Käy selväksi, että jokin mystinen kuolemanaalto on tappanut suurimman osan ihmisistä. Vain muutamia teini-ikäisiä on jäänyt henkiin. Kuuden nuoren porukka, johon kuuluu Jade, Susette, Tomi, Oliver, Sara ja Ali, liittoutuu keskenään ja pyrkii kohti turvallisempia vesiä pois Helsingistä, jossa selvästi päästään seonneet hieman vanhemmat nuoret ovat suuri uhka. Porukka päätyy Oliverin mummolaan Toivolaan, joka sijaitsee syrjäisellä alueella.

Toinen osa Ansassa sijoittuu kokonaan Toivolan maisemiin. Nuoret koettavat parhaansa mukaan pysytellä hengissä ja yhdessä. Ruokaa on kuitenkin haalittava kasaan kauppojen varastoista ja poistuttava turvasatamasta. Yhdellä ruoanhakureissuista joukon jatkoksi saadaan Jesse, joka on löytänyt nössön kuorensa alta melkoisen selviytyjän. Uhkaa tuottaa Oliverin veli Rafi, joka ilmestyy paikalle Janessa-nimisen tytön kanssa. Rafi on aiemmin käyttäytynyt väkivaltaisesti Oliveria kohtaan, mutta tuntuu asettuneen. Jotain outoa hänessä kuitenkin on, minkä kaikki huomaavat.

Henkiinjäämistaistelu on todellakin käynnissä, ja jokaisen on löydettävä itsestään enemmän voimaa kuin kukaan on ikinä arvannut mahdolliseksi. Ansassa päättyy huimaavaan koukkuun, kun taivaalle ilmestyy helikopteri.

Päätösosa Pakenijat alkaa jälleen Jaden silmin kerrottuna. Hän havahtuu hereille junassa, joka kuljettaa häntä ja joukkoa vieraita nuoria jonnekin. Minne, sitä ei saa selville, sillä vaunun ikkunat on peitetty. Jade päätyy jonkinlaiseen vankilan ja tutkimuslaitoksen yhdistelmään, jossa sotilailta vaikuttavat aikuiset pitävät järjestystä. Myös Ali on kaapattu samaan paikkaan. Molemmille tehdään testejä ja kokeita, jotta saataisiin selville, miksi he ovat selviytyneet kuolemanaallosta.

Suomessa muut päättävät, ettei Toivolaan voi enää jäädä. Talo on palanut Rafin sytyttämässä tulipalossa, jossa Oliver on menehtynyt, ja muutenkin paikka on menettänyt turvallisuutensa. On lähdettävä taas kerran tien päälle etsimään ruokaa ja suojaa. Luvassa on reilut 300 sivua intensiivisiä tapahtumia ja toimintaa, joka koukuttaa, jännittää ja viihdyttää. En voi kuin suositella!

Mikä K. K. Alongin trilogiassa sitten niin viehättää? Oman kiinnostukseni herätti heti ensimmäisen osan jysäyttävä alkuasetelma. Oli pakko alkaa ahmia kirjaa, jotta saisi selville, mitä tapahtuu ja miksi. Luvut ovat lyhyitä ja vauhdikkaita, näkökulmat vaihtelevat tiuhaan ja koukkuja heitellään juuri sopivasti.

Henkilöt ovat kiinnostavia ja keskenään kutkuttavan erilaisia. Poikkeusolot paljastavat ihmisistä uusia puolia ja kaikki sarjan nuoret joutuvat äärirajoilleen, kun kamppaillaan elämästä ja kuolemasta. Ystävyys, kiintymys ja epäluulo vuorottelevat, ja lojaalisuutta testataan moneen otteeseen.

Teksti on vetävää, selkeää ja mielikuvitusta kutkuttavaa. Tarinaa on helppo seurata, mutta se ei silti ole puhkiselitettyä, pikemminkin päinvastoin. Alongi antaa vihjeitä vähitellen, eikä kaikkea selitetä ollenkaan. Lukija voi kuitenkin huoletta keskittyä nauttimaan tarinasta, sillä se on suorasukainen ja monelta osin samastuttava.

Kevätuhrit saa miettimään, kuinka itse selviytyisi totaalisissa poikkeusolosuhteissa, jotka vaativat äärimmäistä jaksamista, sopeutumista ja rohkeutta. Kirjasarja on mainiota nuorten aikuisten kirjallisuuta – kokeile itse, jos et vielä usko!


K. K. Alongi: Pakenijat
Otava 2018
334 s.

Kirjastosta.

_________

Toisaalla: Kirjapöllön huhuiluja, Rakkaudesta kirjoihin, Laura Levä / Lukufiilis

Haasteet: YA-lukuhaaste (Julkaistu vuonna 2018), Jatkumo-haaste

Naisen tie -haaste vei Siperian vankileiriltä kirjailijaelämään



MarikaOksan viime syksynä avaama Naisen tie -haaste on nyt päättynyt. Luettavana oli naisista kertovia elämäkertoja, muistelmia ja autofiktiivisiä teoksia. Haaste oli minulle mieluisa teemansa puolesta, ja luinkin kahdeksan siihen sopivaa teosta.


Alison Bechdel: Hautuukoti. Tragikoominen perheeni (Like 2009)
Dalia Grinkevičiūtė: Dalian kirja (Absurdia 2016)
Laura Gustafsson: Pohja (Into 2017)
Leena Kirstinä: Kirsi Kunnas – Sateessa ja tuulessa (WSOY 2014)
Reetta Laitinen (toim.): Sisaret 1918 (Arktinen Banaani 2018)
Hilary Mantel: Vain varjo häälyväinen. Muistelmat (Teos 2015)
Lorina Mapa: Duran Duran, Imelda Marcos, and Me (Conundrum Press 2017)
Nigel Nicolson: Virginia Woolf (Ajatus Kirjat 2007)


Mieluisimmiksi lukukokemuksiksi nousivat hieman yllättäen (oma)elämäkerralliset sarjakuvat, joita luin kolme. Alison Bechdelin synkän humoristinen Hautuukoti ilahdutti, Lorina Mapan Filippiinien historiaa omaelämäkerrallisen kerronnan sivussa avaava Duran Duran, Imelda Marcos, and Me kertoi paljon uutta ja Reetta Laitisen toimittama, Suomen sisällissodan kokeneilta naisilta kerättyyn muistitietoon pohjautuva Sisaret 1918 kosketti suuresti.

Dalia Grinkevičiūtėn Dalian kirja kertoo hirveistä oloista Siperian vankileirillä toisen maailmansodan aikana. Toisaalta sen lukeminen antoi myös lohtua: selviytyminen on aina jotenkin mahdollista. Niin ikään Laura Gustafssonin Pohja paneutuu selviytymiseen, joskin hyvin erilaisissa oloissa – oman pään sisällä.

Kirjailijaelämään tutustuin kolmen teoksen kautta. Leena Kirstinän Kirsi Kunnas – Sateessa ja tuulessa kertoo monipuolisesti Suomen kirjallisuusmaailman keskeisestä tekijästä ja uudistajasta. Hilary Mantelin omaelämäkerrallinen Vain varjo häälyväinen on haikeankaunis kirja jaksamisesta, menetyksistä ja sairaudesta. Nigel Nicolsonin Virginia Woolf olisi puolestaan melkeinpä saanut jäädä lukematta, sen verran köykäinen ja osoitteleva se on.

Paljon on naisista vielä kertomatta ja lukematta. Tematiikka pysyy minulle edelleen rakkaana, mutta kiitos tässä välissä MarikaOksalle kiinnostavasta ja tärkeästä lukuhaasteesta!