18. huhtikuuta 2018

Neil DeGrasse Tyson: Tähtitiedettä kiireisille



New Yorkin luonnonhistoriallisen museon planetaarion johtaja, astrofyysikko Neil DeGrasse Tyson on (ainakin rapakon takana) tunnettu tieteen yleistajuistaja, jonka tuore kirja Tähtitiedettä kiireisille on juuri saatu suomeksi J. Pekka Mäkelän kääntämänä. DeGrasse Tyson taitaa olla Yhdysvaltojen oma Esko Valtaoja, mikäli tällainen vertaus sallitaan. Siis tunnettu tieteen yleistajuistaja ja kommentaattori. Valtaoja onkin itse asiassa myös kirjoittanut esipuheen kirjan suomenkieliseen painokseen.

Tähtitiedettä kiireisille on ohukainen, reilusti alle 200-sivuinen kirja. Se muodostuu kahdestatoista tiiviistä luvusta, jotka on alun perin julkaistu Natural History -lehdessä esseinä. Erillisyydestään huolimatta luvuista muodostuu eheä kokonaisuus, jossa DeGrasse Tysonin johdonmukainen ja selkeä tyyli toimii punaisena lankana.

Teemat ovat suuria: maailmankaikkeuden synty, universumin rakenne, kvanttifysiikka, mustat aukot, pimeä aine ja energia ja niin edelleen. Helposti voisi ajatella, että ne ovat jopa liian suuria tällaiseen muotoon tungettaviksi, mutta kaikkea muuta. DeGrasse Tyson osaa asiansa, kuten odottaa sopii. Monimutkaiset aiheet on saatu muotoon, jossa aivan tavanomaisin tiedoin varustettu lukijakin pysyy kärryillä tai ainakin niiden välittömässä läheisyydessä. DeGrasse Tyson käyttää konkreettisia esimerkkejä ja vertauksia, jotka tuovat korkealentoiset aiheet edes hieman lähemmäs tavallista tallaajaa. Niin ikään hän kirjoittaa tiedon ja oppimisen tärkeydestä: kuinka olennaista on ymmärtää ja harjoitella ymmärtämistä, kun puhutaan koko ihmiskuntaa, Maa-planeettaa ja, no, koko maailmankaikkeutta koskevista asioista. Mittakaavan ja perspektiivin käsittäminen on olennaista, kun mietitään aikaa, resursseja ja tulevaisuutta.

En voi väittää edelleenkään ymmärtäväni tähtitiedettä kovin kummoisesti. Alkuräjähdys, universumin laajentuminen, multiversumi, avaruuden välimatkat ja suhteellisuus- ja säieteoria ovat edelleen teemoja ja teorioita, joiden yksinkertaistuksia voin nyökytellen lueskella, mutta käsitykseni siitä, mistä niissä oikeasti on kyse, on valitettavan ohuella pohjalla.

Tähtitiedettä kiireisille ja muut samantyyppiset kirjat ovat tärkeitä itsessään. Tieteen yleistajuistaminen ja tutkimuksen tuominen tavallisten ihmisten saataville on äärimmäisen tärkeää, jotta tiede ja sen saavutukset (toki myös mokat ja epäonnistumiset) kasvattavat ihmiskunnan yhteistä tietopääomaa. Kun myös maallikot ovat jollain tasolla perillä tieteen ja tutkimuksen tapahtumista ja edistyksestä, ymmärrys ja tieto päätöksenteon (joko henkilökohtaisen tai yhteisen) taustalla kasvavat.

Silloin on mahdollista, että hommassa säilyy joku järki.


Neil DeGrasse Tyson: Tähtitiedettä kiireisille
Suomentaja: J. Pekka Mäkelä
Aula & Co 2018
176 s.
Astrophysics for People in a Hurry (2017)

Arvostelukappale.

__________

Toisaalla: Kirjavinkit

Haasteet: Tietokirjahaaste

11. huhtikuuta 2018

Muutama mehevä häiriötekijä Maija Sirkjärven tyyliin



Entä jos leppoisa lastenvahtikeikka päättyisi verilöylyyn? Tai huomaisit tuleesi huutokaupatuksi? Naapurin southern belle -elämäntapakokeilu yltäisi omaan brunssipöytääsi? Eikö olisi vähän erikoista?

Maija Sirkjärven novellikokoelma Barbara ja muita hurrikaaneja on villi, kumartelematon ja hemmetin virkistävää luettavaa. En ole aikoihin kokenut sellaista WTF-oloa herättävää kirjallisuutta, en hämmentynyt niin paljon ja samalla ihastunut ikihyviksi.

Sirkjärven kerronta on omaa luokkaansa. Siihen yrittää aluksi suhtautua kuin mihin tahansa lyhytproosaan, tiedostaa lukemaansa ja tehdä tulkintoja. Turhaan! Novellit rakentavat omia maailmojaan, joissa on omat lainalaisuutensa. Periaatteessa eletään ihan juuri tässä todellisuudessa tai ainakin melkein, mutta ihmiset eivät käyttäydy tai ajattele niin kuin oletetaan. Sosiaaliset konventiot, normaalit käytöstavat ja fyysinen koskemattomuus eivät päde.

Kokoelman yhdestätoista novellista erityisen hyvin kolahtivat Ullan ja Banskun tuho, Barbara, Perhehuolia?, Southern belle, Ankerias ja Perinneryijy.

Ullan ja Banskun tuho on lastenvahtikeikka helvetistä. Kolmekymppinen Kerttu käy välillä lapsuudenkotinsa naapurissa lastenvahtina. 12-vuotias Ulla ja 10-vuotias Bansku ovat mainioita mimmejä, ja heidän seurassaan Kertullakin on aina mukavaa. Toisessa naapurissa on juuri tapahtunut asukkaanvaihdos, ja edellisen asukkaan kohtalo mietityttää tyttöjä. Niin ikään uusi naapuri herättää mielikuvituksen eloon: jotain mätää siinä on... ihan varmasti! Hulvaton ja lapsenomainen tunnelma vaihtuu salamannopeasti toiminnalliseksi kauhuksi, kun kolmikko huomaa sörkkineensä asioita liian syvältä.

Barbara kertoo miehestä, joka elää sisarensa kanssa sangen kontrolloitua elämää. Eihän kukaan sellaista pitkään kestä, ja niinpä mies alkaa käydä asuntonäytöissä. Hän tosin hakee niistä lopulta jotakin ihan muuta kuin uutta kotia itselleen. Myös Perhehuolia? on novelli, jonka henkilöillä on hieman vinksahtanut käsitys siitä, mikä on sopivaa ja niin sanotusti tavanomaista. Jotkut voivat tehdä enemmän valintoja kuin toiset, jotka puolestaan joutuvat muiden valintojen kohteiksi. Perhehuolia? on erinomainen kuvaus ihmismielen joustavuudesta ja sopeutuvuudesta.

Southern bellen päähenkilö Ansa on päättänyt tulla täydelliseksi etelän kaunottareksi Margaret Mitchellin Tuulen viemään inspiroimana:

"Southern bellet olivat hyvin toisenlaisia kuin jäyhät, pohjoismaiset naiset. Southern bellelle oli tärkeintä olla lämmin ja kiltti. Oikea southern belle oli sosiaalinen ja toiset huomioon ottava, iloinen mutta maanläheinen. Hän piti itsestään eriomaista huolta, pukeutui aina viehättävästi ja liikkui ryhdikkäästi. Southern belle ei koskaan aiheuttanut pahennusta. Hän saattoi juoda yhden tai kaksi drinkkiä sosiaalisissa tilanteissa, muttei koskaan enempää. Kauniista ulkomuodostaan huolimatta southern belle ei ollut avuton damsel in distress vaan hänen käteensä sopi yhtä lailla niin talikko kuin haulikko. Perhe oli äärrimmäisen tärkeä aidolle southern bellelle. Southern belle seisoi muurina ja tukipylväänä perheenjäsenilleen ja häneen saattoi luottaa kaaoksessa." (s. 119–120)

Ja miten hienosti Ansa southern belle -elämäntapaansa toteuttakaan paritalon puolikkaassaan! Vai...?

Ankerias vie suhteellisen erikoiseen tapahtumapaikkaan, se sijoittuu nimittäin lähes kokonaan hääpukuliikkeen sovituskoppiin. Astrid on sovittamassa hääpukuja, sillä häntä on kaksi viikkoa aiemmin kosittu veneellä. Sovituskopissa voi kuitenkin kohdata romanttisista puitteista huolimatta myös jotain synkkää.


Novellihaaste2:n peukutuksen ansaitsee novelli Perinneryijy, jossa on kohdillaan miljöö, sävy, henkilöt ja juoni. Peukun annan kuitenkin konfliktista, sen verran oivallisesti Sirkjärvi erikoisen tilanteen rakentaa.

Nuorenparin autosta puhkeaa rengas jossain nelostien varressa ja he hakevat apua löytämästään maalaistalosta. Helsinkiläisille "Sysi-Suomi" on jo sellaisenaan eksoottinen, mutta mitä kauemmin he joutuvat viettämään renkaankorjauspuuhissa, sitä erikoisemmaksi ympäristö asukkaineen käy. Päähenkilö Nooran hämmennys kasvaa hivuttaen päätyen täydelliseen shokkitilaan.


Tuntuu, ettei Sirkjärven novelleista edes osaa sanoa mitään – ainakaan niin, ettei paljastaisi niiden tapahtumista liikaa, ja silti varmaan paljastaa. Toisaalta lukemisen jälkeen ei edes ole varma, mitä juuri tapahtui, ja luultavasti eri lukijat löytävät novelleista eri tapahtumia ja merkityksiä. Mikäpä sen suurempi kiitos onnistuneelle novellistiikalle olisikaan!


Maija Sirkjärvi: Barbara ja muita hurrikaaneja
Teos 2018
239 s.

Arvostelukappale.

_________

Toisaalla: Tekstiluola, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Luettua elämää, Reader, why did I marry him?, Kosminen K, Kirjojen keskellä  

Haasteet: Novellihaaste2

10. huhtikuuta 2018

Ante Aikio: Stallun pata



Ante Aikion saamelaismytologiasta ammentavat Aigi-sarjan teokset Jänkäjärven syöverit ja Lovi ovat olleet minulle kiinnostavaa luettavaa, vaikka kritisoitavaakin olen niistä löytänyt. Nyt Aikio on julkaissut samoja teemoja käsittelevän novellikokoelman Stallun pata, jonka kuusi itsenäistä novellia vievät lukijan mukanaan melkoiseen kansantarujen pyörteeseen.

Guhtor on kertomus samannimisestä pojasta, jonka äiti kuoli synnytykseen eikä kalastajaisä halua liiemmin menneitä muistella. Guhtor alkaa kuulla jonkun ulkopuolisen kuiskintaa, se jokin lupaa paljastaa menneisyyden arvoituksia, mutta millä hinnalla? Guhtor joutuu huomaamaan, että epäilys ja uteliaisuus voivat käydä kalliiksi.

Šiella on novelli, jossa Čuvje saa mielenkiintoisen vieraan: aiemmin tuntemattoman velipuolensa Gealbun. Gealbu kaipaa šiellaansa, nauhaa, joka on koottu Gealbulle tämän syntyessä. Šiella tuo onnea ja suojelee sitä, jolle se on tehty, ja Gealbu arvelee heidän isänsä vieneen sen mukanaan jättäessään perheensä vuosia aiemmin. Čuvje puolestaan päättelee, että Gealbu haluaa viedä hänen rakkaimman muistonsa, isältä saadun šiellan. Onkin syytä kääntyä kylän noidan Mielakin puoleen, sillä Čuvje ei aio luopua omastaan. Noitumisesta ei arvattavasti seuraa mitään hyvää. Šiella on yksi suosikeistani tässä kokoelmassa. Se on moninkertaisten väärinymmärrysten, oletusten ja perustelemattomien tekojen keitos, jonka opetus on raaka: kannattaisi tutkia ennen kuin hutkii.

Garanaksen tarina vie noidan velvollisuuksien ja taitojen matkaan. Garanas-nimisen noidan luokse tullaan kysymään neuvoa unissa, peloissa ja toiveissa. Hän auttaa parhaansa mukaan, yleensä avustamalla kysyjää kohti omia tulkintojaan. Kun eräs nuori emäntä on pahasti sairaana, Garanas lähtee apulaisensa Gummen tuella sielunmatkalle hakemaan naista takaisin tuonpuoleisesta, jonne tätä voimakkaasti kiskotaan. Vaihtokaupasta on luonnollisesti maksettava korkea hinta.

Leavvedolgi on lyhyt ja ytimekäs novelli, jossa ollaan alusta loppuun niin sanotusti asian ytimessä: stallun padassa. Askovis on päätynyt seikkailuissaan ilkeän stallun vangiksi, ja on kovaa vauhtia keittymässä tälle ruoaksi. Nokkeluus on valttia, jos aikoo selvitä kiehumasta kuoliaaksi. Novelli on mainio "vanhanajan" kertomus, jossa paha saa palkkansa ja oveluus on voimaa. Karskista tapahtumaympäristöstä huolimatta Leavvedolgi on kokoelman novelleista hauskin. 

Vuovru on Šiellan ohella suurin suosikkini Stallun padan novelleista. Siinä kaksi tarinaa risteää toisiaan taitavasti. Kaksi nuorta kulkee talvisessa erämaassa ja pyrkii viimeisillä voimillaan pakoon uhkaavaa Vuovrua. Toisaalla mies näkee unta pakoilevista nuorista. Unet, muistot ja todellisuus sekoittuvat voimakkaasti – ja aina vain niskassa tuntuu Vuovrun kuolemankatse.

Kokoelman päättävä Guovdi pureutuu vallanhimon ja hallinnan mekanismeihin. Pohjoiseen saapuneet tšuudit ovat jääneet toisen heimon vangeiksi kuten myös Aamu-niminen nuori nainen. Vangitsijoiden päällikkö Njulgu haluaa suuremmat voimat kuin kellään toisella ja siksi hänen on saatava pyydystettyä Giisajärvessä elävä salaperäinen guovdi. Vangit toimivat puolestaan erinomaisina syötteinä guovdinmetsästyksessä – tai niin Njulgu ainakin suunnittelee asioiden tapahtuvan...

Stallun padan kuusi novellia jatkavat ansiokkaasti Ante Aikion aloittamaa saamelaismytologian elementtejä hyödyntävää ja tarinankerronnan perinnettä kunnioittavaa tuotantoa. Stallun padan maailmassa hyvä ja paha, oikea ja väärä, virheet ja menestykset syntyvät kansanperinteen ja perimätiedon ymmärtämisen, jatkamisen ja uusintamisen kautta. 

Novellien henkilöt elävät tiiviissä yhteisöissä ja niiden reunamilla, joissa ovat oppineet sen, mitä on tärkeää tietää: millaisista voimista ja ihmisistä on syytä pysyä etäällä, milloin pitää olla valmis taistelemaan ja selviytymään, koska on puolestaan aika juosta pakoon niin kovaa kuin pääsee.


Ante Aikio: Stallun pata
Kansi: Ilja West
Goranus & Reuna 2018
112 s.

Arvostelukappale.

__________

Haasteet: Novellihaaste2, Tundran lumoissa

9. huhtikuuta 2018

Vetelehdintää, kasvukipuja ja kuviteltuja menneisyyksiä – Maaliskuun Kuukauden lyhyet

"Veikolla on kaikki ihan hyvin", todetaan jo kirjan takakannessa. Onko aikuisuus 2010-luvulla kuitenkaan ihan niin helppoa kuin puitteet antavat ymmärtää? Sitä pohtii Erkka Mykkänen romaanissaan Something not good (WSOY 2018).

Päähenkilö on nuori mies Veikko, joka ponnistaa kohti aikuisen elämää rikkonaisesta perheestä mutta vanhempiensa, tai ainakin äitinsä, tuella. On tyttöystävä Kaisa, kirjastossa suoritettu sivari, kirjallisuuden opinnot yliopistolla, matkustelua maailmalla... ja silti jotain olennaista tuntuu koko ajan olevan hukassa.

Mykkäsen kerronta on selkeälinjaista ja toteavaa, niin kuin ehkä Veikon elämäkin on (ainakin jälkimmäistä). Tuntuu kuin päähenkilömme lähinnä ajelehtisi paikasta, valinnasta ja päätöksestä (tai niiden tekemättömyydestä) toiseen, pysähtymättä ollenkaan miettimään, mitä itse oikeasti haluaa ja millä ehdoilla on valmis sitä saavuttamaan.

Ehkä Veikko ei tiedä. Ei tiedä varmaan moni muukaan. Something not good on temmoltaan rauhallinen, juoneltaan hillitty ja ajankuvaltaan terävä romaani. Sen henkilöt ovat ehkä lopulta vain heijastumia itsestään, mutta jotain olennaista heihin piirtyy. Mukavat ja monella tapaa turvatut, mutta silti epävarmat ajat ja tottumus siihen, että periaatteessa kaikki on mahdollista, vaikkei ehkä ihan kuitenkaan sitten ole, tuntuu tutulta ja samastuttavalta. Mykkäsen romaanissa näkyy ristiriita, joka vallitsee, kun paljon on käsillä, mutta mitään ei saa ilmaiseksi.


Erkka Mykkänen: Something not good
Ulkoasu: Elina Warsta
WSOY 2018
153 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirjaluotsi, Amman lukuhetki

Haasteet: Seinäjoen kirjastohaasteen kohta 26. Kirja, jossa matkustetaan (Thaimaahan, Trans Siperialla, Yhdysvaltoihin, Ruotsiin, mummolaan...)


Félix Ventura on angolalainen albiino, joka on tehnyt itselleen uran kuvitelluista menneisyyksistä. Sisällissodasta toipuvan maan eliitti haluaa itselleen loistavan sukutaulun ja kiillotetun historian, ja siihen rakoon Félix on onnistunut itsensä asettamaan. Hän pystyy luomaan kelle tahansa lähes millaisen menneisyyden tahansa, mutta tietyistä ehdoista on pidettävä kiinni.

Eräs Félixin asiakas, José Buchmann, tuottaakin tässä suhteessa ongelmia, sillä menneisyys alkaa hänen käsissään elää turhan tarkkaan yksityiskohtiin tarrautuen. Niin ikään Félixin asiakkaana oleva Ângela Lúcia herättää uinuneita salaisuuksia, jotka olisi ollut syytä pitää horroksessa.

Félixin puuhia ja muita tapahtumia seuraa katonrajassa elelevä lisko, jolla on sangen inhimillisiä piirteitä. Tarinan kertojana lisko on kiehtova mutta hitusen epäluotettava. Mitä todella tapahtuu ja mikä on vain unta?

José Eduardo Agualusan Menneisyyksien myyjä on kirja, johon tartuin vailla ennakko-oletuksia. Olin vain etsinyt kirjastosta mitä tahansa luettavaa, joka liittyisi Angolaan, jota en vielä ole Kirjallisessa Maailmanvalloituksessani päässyt suorittamaan. Lyhyistä luvuista koostuva teos on periaatteessa nopealukuinen, mutta jokin sen maagisrealistisessa tunnelmassa ja unenomaisuudessa pinnisteli sinnikkäästi vastaan, eikä päästänyt minua nikottelematta eteenpäin.

Ajatus kuviteltujen menneisyyksien rakentamisesta silmäätekeville on kiehtova, ja epäilemättä se on myös totta jossakin päin maailmaa. Samalla tulee miettineeksi, miksi annamme niin paljon painoa menneelle, kun voisimme keskittyä tulevaan? Varmaan kerettiläistä puhetta historioitsijan suusta, mutta yksilötasolla en rehellisesti sanoen ymmärrä, miksi painotetaan menneitä, useimmiten muiden (perheenjäsenten, sukulaisten) tekemiä asioita sen sijaan, että suunattaisiin katse siihen potentiaaliin, joka on vielä käyttämättä.


José Eduardo Agualusa: Menneisyyksien myyjä
Suomentaja: Pirkka Valkama
Kampus Kustannus 2015
162 s.
O vendedor de passados (2004)

Kirjastosta.

Toisaalla: Anna Pöysä / Maailman kuvalehti, Eeva Salonius / Kiiltomato

Haasteet: Maailmanvalloitus (Angola)

8. huhtikuuta 2018

J. Pekka Mäkelä: Hunan



J. Pekka Mäkelän suurteos Hunan vie lukijan mukanaan 1930–1940-lukujen Kiinaan, jonne lähetystyöntekijä Helvi Söderman matkustaa vuonna 1935 vahvan kutsumuksena vuoksi. Menomatkalla Helvi kohtaa laivassa sveitsiläisen herrasmiehen Johann Caspar Wolffin, jonka suunnitelmat ovat maallisemmat: matkustaa, kirjoittaa, ehkä selvittää, mitä elämällä tehdä.

Helvi asettuu asumaan ja työskentelemään lähetysasemalle Tsingshiin, Hunanin maakuntaan. Jo pidempään lähetystyössä ollut Ilta Auermäki avustaa Helviä kotiutumisessa, minkä nyt uteliaisuudeltaan ennättää. Ilta kirjoittaa säännöllisesti kirjeitä sulhaselleen Suomeen ja pahastuu, kun ei saa Helvistä irti juuri mitään. Arvi Mäkilä puurtaa puolestaan velvollisuudentuntoisena päivittäisissä työtehtävissään, vaikka onkin valmis suuriin uhrauksiin, kun tarve vaatii.

Virkamies Lung Po-shan on sivistynyt ja valveutunut paikallinen suurmies, joka ei lähetysaseman ponnisteluista huolimatta ole kääntynyt kristinuskoon. Hänen vaimonsa Ho-lien ja Lin-lin tulevat keskenään hyvin toimeen, lähes paremmin kuin Po-shan olisi ikinä uskonutkaan. Oikeastaan hän suostui ottamaan Lin-linin toiseksi vaimokseen juuri Ho-lienin painostuksesta, sillä muuten tytöllä ei olisi ollut kovin loistokasta tulevaisuutta odotettavanaan.

Nankingissä Johann Wolff saa hieman vakautta levottomaan elämäänsä, kun hän menee naimisiin sveitsiläisen, lähes koko lapsuutensa ja nuoruutensa Kiinassa viettäneen Annelisen kanssa. Aluksi avioliitto on rauhaisa ja seesteinen, kun molemmat saavat toteuttaa itseään: Johann kirjoittaa ja Annelise piirtää. Kaksostyttöjen syntymä ja toisen maailmansodan puhkeaminen sysäävät uomiinsa asettuneen elämän pois sijoiltaan, ja korjaamattoman tuntuinen juopa iskeytyy pariskunnan väliin.

Johann pelastaa Nankingin verilöylystä nuoren tytön Liu Chin-chihin, jonka elämän merkittävät käänteet eivät siihen pääty. Myös Johannin ja Helvin tiet risteävät vielä.

Hunan pohjautuu todellisuuteen, sillä Helvi Söderman (1902–1986) oli J. Pekka Mäkelän kummitäti, jonka päiväkirjamerkintöjen ympärille romaani lähti rakentumaan. Merkinnät ovat kirjailijan loppusanojen mukaan pientä stilisointia lukuunottamatta autenttisia.

Romaanin rakenne ja näkökulmat vaihtelevat luvusta toiseen. Helvin päiväkirjamerkintöjen lisäksi ääneen pääsevät Ilta Auermäen kirjeet ja muiden henkilöiden suora minäkerronta. Romaani kattaa ajanjakson vuodesta 1935 vuoteen 1946, joskin tiiviimmät vaiheet koetaan juuri toisen maailmansodan vuosina.

Hunan kuvaa kiehtovasti vahvan vakaumuksellista lähetystyötä, paikallista kulttuuria, idän ja lännen törmäystä sekä sotaa. Toinen maailmansota saa näkökulman, johon ei usein törmää: yleensä sen tarkastelu on hyvin eurosentristä, mutta nyt Eurooppa jää sivuun – sieltä kuullaan silloin tällöin uutisia ja nekin viiveellä – ja keskiöön nousevat Aasian maat ja ihmiset.

Pohjavire on syvän inhimillinen. Kukin kertojista käy omaa kamppailuaan, kuka uskonsa, kuka periaatteidensa, kuka selviytymisensä kanssa. Vaikka aatteet ovat vahvojakin, haavoittuva ihmisyys löytyy tiukimmankin kuoren alta. Poikkeusolosuhteet edellyttävät taipuvaisuutta, kykyä muutokseen ja joustoon.

J. Pekka Mäkelä kirjoittaa hallittua, moniulotteista tarinaa. Hunania lukiessa tuntee pääsevänsä useamman vieraan kulttuurin sisään. Romaanin kaikissa tarinalinjoissa on silti tarttumapintaa, jotain tuttua ja yleisinhimillistä. Raa'at sotakohtaukset saavat vastapainokseen rauhallista pohdintaa, tarkkailua ja analyysia. Pienten sysäysten voiman ymmärtää – joskus yksi kuljettu sivupolku on pääväylää huomattavasti kohtalokkaampi.


J. Pekka Mäkelä: Hunan
Like 2018
549 s.

Arvostelukappale.


_______

Toisaalla: Kirjavinkit, Markku Soikkeli / Aamulehti

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt, Seinäjoen kirjastohaasteen kohta 45. Toisen maailmansodan aikaan sijoittuva kirja.

7. huhtikuuta 2018

Kimmo Ohtonen: Ikimaa – Soturin tie



Maailman pohjoisin kolkka on paikka, jossa puut kasvavat istutetuissa riveissä ja jokaisella on oma, tarkka asemansa yhteisössä. Villiä luontoa ei enää ole, eikä siitä puhuta edes historiankirjoissa. Oliver on elänyt Kuusilaaksossa koko ikänsä hieman erikoislaatuisen äitinsä ja plantaasinvartijaisänsä kanssa. Nyt Oliverin äiti on kuitenkin kadonnut jälkeä jättämättä, ja poika tekee kaikkensa löytääkseen hänet tai saadakseen edes pienen vihjeen siitä, minne äiti on mennyt.

Aarniolassa on puolestaan menossa valtapeli, johon hukkaklaaniin kuuluva tyttö Kalla joutuu osalliseksi vasten tahtoaan. Hän on käynyt soturikoulua, ja edessä on koko opiskeluajan merkittävin mittelö, turnajaiset. Muut soturikoulun aloittaneet tytöt ovat jättäneet sen aikaa sitten kesken, mutta Kallan suurin toive on tulla metsänvartijaksi, ja vain voittamalla turnajaiset pääsee valitsemaan itse oman tehtävänsä valtakunnassa. Valitettavasti kieron kuninkaan Viktor Ankusin poika Kristo on jo vuosia aiemmin ottanut Kallan silmätikukseen ja aikoo tehdä tämän elämästä yhä vaikeampaa – sekä turnajaisareenalla että sen ulkopuolella.

Aarniola kuuluu Ikimaahan, jonka elämää on ikiajat määritellyt ihmisten ja kuiskaajaeläinten välinen vahva side. Kallan perheellä on tiivis suhde susilaumaan, ja myös kotkat ja karhut ovat kuiskaajaeläimiä. Niiden klaanit ovat haipuneet lähes olemattomiin, ja niin uhkaa käydä myös hukkaklaanille, ellei Kalla onnistu pelastamaan susia. Kuningas Viktor haluaa päästä eroon "pedoista" ja oikeastaan kuiskaajaklaaneistakin vahvistaakseen omaa, petoksella hankkimaansa asemaa.

Oliverin ja Kallan tiet risteävät yllättävällä tavalla, ja molemmilla on paljon opittavaa toiselta. Tutkimusmatka omaan itseenkin on vasta alkamaisillaan. Samaan aikaan taustalla kohisee Ikimaan valtakuntien välinen kahnaus, jolla on pitkä ja synkkä historia.

Kimmo Ohtosen nuorten fantasiaromaani Ikimaa – Soturin tie avaa uuden sarjan ja tekee sen vaikuttavasti. Kahden erilaisen maailman yhteensulattaminen, elämäntapojen ja yhteiskuntajärjestysten kuvaaminen sekä kiinnostavien, kiintymystä herättävien henkilöiden kokonaisuus toimii erinomaisesti.

Kirjan luvut ovat lyhyehköjä ja näkökulmat vaihtuvat taajaan. Jännite rakentuu nopeasti ja pysyy yllä kipuilematta. Sarjan ensimmäisen osan taakkana on aina uuden maailman, henkilöiden ja historian pohjustaminen, mutta Ohtosen tyylillä toteutettuna se toimii, eikä turhaan väännä rautalangasta. Toisaalta tarinaan ei ole jäänyt myöskään häiritseviä aukkoja, vaan lukijan uteliaisuutta kutkutellaan juuri sopivasti ja monelta eri kantilta.

Kalla ja Oliver joutuvat kohtaamaan melko järkyttäviäkin asioita, jotka voi tulkita eräänlaiseksi lapsuuden lopuksi kummankin osalta. Yksilötason lisäksi Ikimaa – Soturin tie käsittelee ympäristöä, luontoa ja kansanperinnettä ja -tarustoa otteella, joka ei saarnaa tai selittele, vaan hioo eri elementit sujuvaksi kokonaisuudeksi. Kirja loppuu koukkuun, joka saa toivomaan jatkoa mahdollisimman nopeasti. Ikimaan tarina on vasta alussa.


Kimmo Ohtonen: Ikimaa – Soturin tie
Otava 2018
335 s.

Arvostelukappale.

_________

Toisaalla: Kirsin kirjanurkka


Haasteet: Helmet-haasteen kohta 28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä, Seinäjoen kirjastohaasteen kohta 44. Kirja, jossa opiskellaan, Jatkumo-haaste.

5. huhtikuuta 2018

Kahden kuun kuukauden kielet



Kuukauden kieli -haasteessa on edetty jo 1/4 verran. Tammikuun kieli oli ranska. Huhtikuun kieli on portugali, ja sopiva kirja onkin sitä varten jo hankittuna.

Palataan kuitenkin ajassa taaksepäin. Helmikuussa vuoroon pääsi aina yhtä kiehtova japani. Kuun lopussa luinkin sattumalöydön kirjastosta, japanilaisen Ihara Saikakun 1600-luvulla kirjoittamista novelleista koostuvan kokoelman Päässälaskua.

Novellit sijoittuvat kirjoitusaikaansa ja paikkaansa, 1600-luvun Japaniin. Ne ovat lyhyitä tuokiokuvia kaupunkielämästä, rahankäytöstä ja moraalista. Päähenkilöinä on kauppiaita ja monenlaisia kuluttajia, teemana useimmiten ahneus ja tapainturmellus. Novelleihin sisältyy opetuksia ja viestejä, joiden mukaan paha saa lähes aina palkkansa ja ahneudesta sakotetaan. Ehkä.

Ihara Saikakun tyyli on nokkela ja pisteliäs. Martti Turunen on suomentanut tekstit niin, että nykyihmisenkin on niitä helppoa lukea ja ymmärtää. 1600-luvun japanilainen kaupunkikulttuuri herää eloon turuilla, toreilla ja kotialttareilla. Iso osa novelleista sijoittuu vuodenvaihteeseen, siihen hetkeen, jolloin uusi, parempi elämä on taas mahdollinen ja vanhat synnit saa harteilta – jos saa. Esi-isillä on suuri merkitys, kuten myös veloilla ja niiden perinnällä.

Ihara Saikakun (1642–1693) tuotannosta on suomennettu muutakin, ja saatanpa hyvin tarttua niihin jossain vaiheessa. Sinänsä novellit eivät tarjoa nykyproosan ystävälle kovin suuria oivalluksia, mutta sitäkin enemmän ihastuin historialliseen Japaniin ja sen tapakulttuuriin, josta Päässälaskua tarjoaa hyvinkin rahvaanomaisen ja siksi niin kiehtovan kuvan.

Maaliskuun kielikokemukseni sijoittui puolestaan Puolaan. Valikoin luettavakseni puolalaisen Nobel-kirjailijan Wisława Szymborskan (1923–2012), jonka tuotantoon olen jo pitempään halunnut tutustua. Luettavakseni päätyi lähes koko Szymborskan uran kattava kokoelmateos Hetki, jossa on runoja vuosilta 1945–2004 eri kokoelmista.

Szymborska kirjoittaa sangen suorasanaista lyriikkaa, jolla hän kuvaa muutosta, historiaa ja elämän käänteitä niin yksilön kuin yhteisön näkökulmasta. Osa kokoelmaan valituista runoista on pidempiä, tarinamaisia runoelmia, osa lyhyempiä, kuin siivuja. Szymborskan kieli on Martti Puukon suomentamana kaunista ja taipuisaa.


" - - Niin on käynyt, että olen ja katselen.
Ilmassa yläpuolellani lentää räpyttelee valkoinen perhonen,
siivillä, jotka kuuluvat vain sille
ja käsieni ylitse liikkuu varjo,
ei muu, ei mikä tahansa, vaan juuri sen oma.
Tuollaisen näkymän edessä katoaa varmuuteni
siitä, että se mikä on tärkeää
on tärkeämpää kuin se mikä ei ole."


Runoissa on kuitenkin paljon sellaista, mikä pitää minua loitolla, eikä anna sujahtaa mukaan niiden maailmaan. Koska tiedostan Szymborskan olevan kirjallisuuden nobelisti, lukemisessakin on omat kynnyksensä. Ehkä kuvittelen, että Szymborska on niin korkealentoista ja kunnioitettua, ettei minulla ole sen kimppuun mitään asiaa. Tämähän on tietenkin aivan virheellinen oletus, typerä asenne, josta ei ole mitään iloa.

Jokin silti piti etäällä. Ehkä minun oli vaikeaa keskittyä, ehkä yritin löytää syvempää liian sinnikkäästi, liian tietoisena.

Onneksi osa kokoelman runoista solahti sisääni sujuen. Olen valmis tutustumaan Szymborskaan vielä tarkemminkin, sillä uskoisin selkeämmistä, yhteen tarkoitetuista kokoelmista löytyvän minulle enemmän tartuttavaa. Niissä on ehkä suurempi mahdollisuus tyylin omaksumiselle ja tutuksi tulemiselle.



Ihara Saikaku: Päässälaskua
Suomentaja: Martti Turunen
Otava 1982
175 s.
Seken munezanyō (1692)

Kirjastosta.


Wisława Szymborska: Hetki
Suomentaja: Martti Puukko
Like 2004
215 s.

Kirjastosta.

_________

Haasteet: Kuukauden kieli -haaste siis etenee helmi- ja maaliskuun osalta. Maailmanvalloitukseen nappaan Puolan. Novellihaaste2 paisuu 20 novellilla. Szymborskan kirja sopii Runo18-haasteeseen ja Seinäjoen kirjastohaasteeseen (kohta 14. Nobel-palkitun kirjailijan teos).

4. huhtikuuta 2018

Omavaltainen menettely sysää tasaisen elämän raiteiltaan

Kuva: Henrik Schütt

Rakastuminen päätä pahkaa on huikea tunne. Sen huomaa myös Ester Nilsson, ammattikirjoittaja ja -ajattelija, joka alkaa työstää tekstiä kuvataiteilija Hugo Raskista. Rask kiehtoo ja ihastuttaa, vaivaa ja järkyttääkin Esteriä, joka on niin tunteidensa vietävänä, ettei ehkä edes tunnista itseään enää. Kun Ester viimein tapaa Hugon, jalat menevät alta ja mieli sijoiltaan.


Kuva: Henrik Schütt

Alkaa suhde, jossa ei ole päätä eikä häntää. Ester roikkuu puhelimessaan odottaen Hugon yhteydenottoa, kiskoo irti jokaisen onnenhippusen ja pienen merkin kiintymyksestä, jonka vain voi mitenkään itselleen perustella – tai olla perustelematta. Entinen parisuhde kiltin mutta mitäänsanomattoman miehen kanssa saa mennä, eikä Ystävätärkuoron kommenteilla ole mitään väliä. On vain Rakkaus. Ja Hugo.


Kuva: Henrik Schütt

Lena Anderssonin Omavaltaista menettelyä on kääntynyt Ann-Luise Bertellin ohjauksessa Lilla Teaternin lavalle osuvasti ja intiimisti. Höpsähdin August-palkinnolla tunnustettuun kirjaan ja sen jatko-osaan, joten näyttämösovitus kiinnosti. Miten sellaisen pyörteen voi saada lavalle?

Oikein hyvin Lilla Teaternin väki onnistuu. Linda Zilliacus on Esterinä herkkä ja jäntevä, Johan Fagerudd Hugona herkullisen omahyväinen ja lipevä. Ystävätärkuoron muodostavat Anja Bargum ja Emilia Nyman, jotka vuoroin kannustavat, vuoroin sysivät Esteriä kohti jonkinmoista järkeä, ajoittain laulun ja tanssin voimin. Kovin menestyksekkäästihän se ei onnistu, mutta syy ei ole ystävättärien.


Kuva: Henrik Schütt


Antti Mattilan lavastus ja puvustus ovat yksinkertaisia ja virtaviivaisia. Kuutiomaisessa, lähes värittömässä miljöössä Esterin epätoivo kaikuu tyhjille seinille, lakanaton sänky paljastaa karuudessaan Esterin ja Hugon suhteen tyhjyyden, vaikka takana olisi juuri vietetty merkittävä "rakkauden yö". Vaatetus on tyylikäs mutta neutraali, vain Esterin kengät – lenkkarit – muistuttavat yrityksestä pitää jokin osa vartalosta kiinni maassa, sillä Ester purkaa suhteen herättämää turhautumistaan juoksemiseen.

Ville Aaltosen valot ja Antero Mansikan  äänet tuovat kerrontaan ryhtiä ja rytmiä. Musiikkivalinnat sitovat Esterin elämän todellisuuteen: vaikka voisi ajatella, ettei näin päätöntä menoa voi oikeasti ollakaan, tutut kappaleet muistuttavat arjesta ja elämästä, joka kulkee väistämättä eteenpäin.


Kuva: Henrik Schütt

Egenmäktigt förfarande luottaa pieniin eleisiin ja tarinan kaareen. Samaan aikaan kun Ester kipuilee tunteidensa vietävänä, lavalla nähdään epävakaan ihmissuhteen ruumiinavaus ja analyysi. Sormi ei osoita ketään, ei oikeastaan edes niljakasta Hugoa. Pikemminkin katsoja jää pohtimaan, mikä meidät saa rakastumaan: se toinen ihminen, käsityksemme rakkaudesta vai rakkaus itsessään, sen heltymätön voima? Onko kaikki sen arvoista, vai olisiko oman elämän kokonaisuus täydennettävä lopulta jollain muulla kuin polvia vavisuttavalla tunnekirjolla – jollain, joka on peräisin meistä itsestämme?


Kiitos lipusta Lilla Teaternille.


Egenmäktigt förfarande
Lilla Teatern

Alkuperäinen teksti: Lena Andersson
Rooleissa: Linda Zilliacus, Anja Bargum, Emilia Nyman, Johan Fagerudd
Ohjaus: Ann-Luise Bertell
Puvustus ja lavastus: Antti Mattila
Äänet: Ville Aaltonen
Valot: Antero Mansikka

2. huhtikuuta 2018

Viisi syytä rakastua Madeiraan

Auringonnousu Pico do Areeirolla.

Madeira. Ihmeellinen saari keskellä Atlanttia. Tuliperäinen luonnon aarrearkku, vuoristoinen pikkukylien helminauha. Olimme puoliskon kanssa viikon mittaisella kevätlomalla Madeiralla maaliskuun puolivälissä. Matka oli erinomaisen onnistunut, osin haastavakin, mutta isoja kokemuksia täynnä. Nyt esitän viisi vahvaa syytä rakastua Madeiraan. Ne ovat syitä, joiden vuoksi varmasti palaan sinne vielä uudelleen.


1. Vuoret

Näkymä Pico Ruivolta, Madeiran korkeimmalta vuorelta (1862 m).

Matkalta Pico do Areeirolta Pico Ruivolle.

Oma vuoristokokemukseni oli ennen reissua hyvin vähäinen, käytännössä olematon. Patikointia on tullut harrastettua aktiivisemmin partiovuosina, joista niistäkin on jo yli vuosikymmen aikaa. Luonnossa liikkuminen on kuitenkin tuttua.

Päätimme joka tapauksessa lähteä patikoimaan Madeiran kuningasreitiksi sanotun patikkapolun, joka kulkee saaren kolmanneksi korkeimmalta vuorelta Pico do Areeirolta korkeimmalle huipulle, Pico Ruivolle. Matkaa ei kilometreissä kerry paljon – edestakaisin noin 11 kilometriä – mutta reitti on vaativa.

Vuokrasimme auton kahdeksi yöksi ja lähdimme ajamaan Pico do Areeirolle kuuden aikaan aamulla ehtiäksemme näkemään auringonnousun. Elämys oli upea, hidas valon kasvu pilvien reunan yli. Muutamia muitakin aamuvirkkuja oli paikalla, mutta tunnelma oli rauhallinen – ja tuulinen.




Reitti kohti Pico Ruivoa lähtee ja kulkee jylhissä näkymissä. Maisemat ovat huikeat, eikä niitä ole uskoa todeksi. Pilvet roikkuvat laaksojen yläpuolella, tuuli tuivertaa tukkaa ja pudotukset ovat jyrkkiä. Vatsanpohjaa kutittelee ihan ilman mitään korkeanpaikankammoakaan. Reitti on merkitty vaijerikaitein, eikä eksyminen ole mahdollista.

Reitti lähtee nopeasti laskeutumaan jyrkkiä kiviportaita pitkin alaspäin. Sen jälkeen on luvassa tasaisempi osuus vuorenrinteitä pitkin sekä tunneleita, joihin kannattaa varustautua taskulampulla. Ryömimään ei sentään joudu, mutta jalat kyllä kastuvat tunneleiden lätäköissä, ellei niitä näe kiertää.

Pitkähkö tasainen osuus saa tällaisen keskinkertaisella kunnolla varustetun henkilön jo paukuttelemaan henkseleitään, mutta kun aletaan lähestyä Pico Ruivoa, alkaa nousu paikoin portaita, paikoin jyrkkää polkua pitkin ja reitin vaativuus konkretisoituu.






Ennen Pico Ruivon huippua on metsäpalon runtelemaa metsää, joka näyttää samaan aikaan hyytävältä ja hienolta. Tällaiseen maisemaan voisi kuvitella jonkin fantasiaromaanin tapahtumat. Ja silti siellä oli ihan itse!

Lähellä huippua on metsänvartijan maja, jonka pihassa alkoikin olla jo ruuhkaa. Olimme saaneet vaeltaa pitkälti kahdestaan tähän saakka, mutta nyt väkeä oli jo runsaammin. Pico Ruivolle pääsee myös lyhyempää ja helpompaa reittiä Achada do Teixeiran kautta, ja suurin osa Pico Ruivolla kohtaamistamme ihmisistä olikin tullut sitä kautta. Mielessäni kieltämättä käväisi tässä vaiheessa, olisiko meidänkin kannattanut lähteä paluumatkalle sitä kautta ja mennä sitten taksilla hakemaan auto Pico do Areeirolta – itse olin nimittäin aivan puhki, kun pääsimme huipulle.


Näkymä Pico Ruivon huipulta.

Eväsleivät ja tuhti lepotauko palauttivat kuitenkin sisun kohdilleen, ja lähdimme kulkemaan samaa reittiä takaisin. Alkuun oli luonnollisesti luvassa helpompaa laskeutumista, mutta jyrkissä portaissa sai olla väsyneiden jalkojensa kanssa tarkkana.

Voin rehdisti myöntää, että kunto oli todella koetuksella, mutta onneksi mihinkään ei ollut kiire. Muutama kirosanakin saattoi päästä aika ajoin suusta, kun turhauduin itseeni ja hiipuviin voimiin. Liekö sitten sisu vai mikä, joka siivitti loppumatkan. Vajaan kahdeksan tunnin jälkeen olimme kuitenkin takaisin lähtöpisteessä Pico do Areeirolla. Kahvilan limsa maistui aika hemmetin hyvältä.

Olin lueskellut matkablogien oivallisia postauksia (Lähtöportti, Maailman äärellä) reitistä etukäteen, stressannut ja jännittänyt omaa jaksamistani ja hieman pelännytkin tulevaa. Kokemus oli kuitenkin kaiken vaivan, rasituksen ja käytetyn sisun arvoinen – kerrassaan upea, jotain sellaista, mitä en koskaan aiemmin ollut kokenut. Kieltämättä olin kovilla, mutta se kannatti. Siihen tunteeseen, jonka reitin selvittäminen toi, tulen varmasti palaamaan monta kertaa silloin, kun tarvitsen tsemppiä ja jaksamista.

Vaikka Pico do Areeiron ja Pico Ruivon välinen reitti on siis vaativa, se ei ole mahdoton edes tällaiselle keskimääräiselle, keskikuntoiselle ja melko kokemattomalle kulkijalle. Järki on tietenkin pidettävä päässä ja askeleet varmoina, eikä eväitä, juomaa ja hyvää patikointiseuraa saa unohtaa.


2. Levadat





Vanhat kastelukanavat eli levadat halkovat Madeiraa satojen kilometrien matkalta. Ne tuovat vettä vuorilta alemmas rinteille tänäkin päivänä. Levadoja pitkin kulkee lukemattomia erilaisia vaellusreittejä, joihin tuskin voi kyllästyä. Haastavuustaso vaihtelee, kuten muussakin patikoinnissa.

Me lähdimme levadavaellukselle heti toisena lomapäivänä ja valitsimme reitiksi läheltä hotelliamme alkavan Levada dos Piornaisin. Pitkän matkaa sitä saa kulkea hyvin helpoissa olosuhteissa kaupungissa ja taajamissa, mutta loppumatkasta eteen tuli jo kohtia, joissa vatsanpohjassa muljahti aika ikävästikin. Kaiteita on, muttei kaikkialla. Jalkansa on pidettävä vakaana ja keskittyminen kohdillaan.






Näkymät olivat upeat ja reitti kulkemisen arvoinen, ehdottomasti. Emme kulkeneet sitä aivan loppuun asti, vaan pysähdyimme pieneen kylään, jonka baarista ostimme Coral-oluet, jotka nautimme auringonpaisteessa bussia odotellessamme. Matkaa tuli yhteensä noin 8 kilometriä ja se toimi erinomaisena johdatuksena levadojen maailmaan.




Koska lähdimme jo parin päivän päästä vuoristoon patikoimaan (ja koska se vei minulta kaikki mahdolliset irti lähteneet voimat, katso kohta 1.), emme tehneet enää toista levadavaellusta, mikä hieman harmittaa. Toisaalta onpa huimia reittejä odottamassa, kun joskus myöhemmin palaamme takaisin.


3. Meri






Atlantin valtameri ihastutti minua suuresti. Sen pauhu kohisee korvissa, horisontin viiva pakenee silmissä, aallot nousevat ja laskevat. Olen asunut seitsemän vuotta Itämeren rannalla, hieman veneillytkin, mutta meri herättää minussa suuria kunnioituksen tunteita.

Atlantissa on jotain salaperäistä ja arvaamatonta. Se tuntuu jatkuvan maailman ääriin, se näyttää ja kuulostaa erilaiselta kuin kotoinen Itämeri. Se jättää kysymyksiä, herättää uteliaisuuden, kutkuttaa mielikuvitusta.

Voi vain kuvitella, millaista on ollut elää Atlantin saarella aikana ennen nopeaa matkantekoa, tiedonvälitystä ja liikkuvuutta. Millaisessa rauhassa ja toisaalta eristyksissä on eletty.


4. Nature Inn





Vuoristopatikoinnin jälkeen suuntasimme vuokra-autollamme Madeiran pohjoispuolelle. Yövyimme Seixalissa sijaitsevassa Nature Inn -telttakylässä, joka on mahtava telttakylä rehevän metsän keskellä vuorten kainalossa. Teltoissa on lattiat, patterit ja sängyt lakanoineen, eli mitään varsinaista eräjormailua ei pääse harrastamaan.

Sen sijaan saa yön ulkoilmassa läheisen kosken pauhua kuunnellen, hyvän aamupalan ja makoisat yöunet – ainakin rankan vaelluksen päälle.


5. Ravintola Jaquet







Madeira ei ole mikään erityinen kulinaristimatkailijan ykköskohde. Mekin söimme pääasiassa hyvin keskinkertaista ja mitäänsanomatonta ruokaa lähinnä tankkaustarkoituksessa.

Positiivisen poikkeuksen teki kalaravintola Jaquet (Rua de Santa Maria 5, Funchal), jonka rehti ja yksinkertainen ruoka vei kielen mennessään. Alkupalana napostelimme paistettuja lapas-simpukoita ja pääruokana oli päivän kala paistettujen vihannesten, voin ja valkosipulin kanssa. Simppeliä ja niin pirun herkullista, kerta kaikkiaan! Päälle vielä kuplivaa portugalilaista valkoviiniä, niin johan oli käsillä onnistunut ilta. (Varaa mukaan käteistä, kortilla ei voi maksaa.)


Näistä ja monista muista syistä johtuen Madeiraa ei voi kuin rakastaa!

1. huhtikuuta 2018

Anni Kytömäki: Kivitasku



Säästelin Anni Kytömäen toisen romaanin Kivitaskun lukemista pitkään, sillä rakastin hänen esikoistaan Kultarintaa aivan estoitta. En juurikaan ole lukenut Kivitaskusta kirjoitettuja arvioita, sillä olen halunnut päästä kohtaamaan kirjan aivan puhtaalta pöydältä, vaikka eihän sellainen koskaan ole ihan mahdollista.

Kivitasku kertoo kolme tarinaa, joista muodostuu eheä, vahva kokonaisuus ja sukusaaga. Kesällä 1959 Helena on teinityttö, joka kaipaa seikkailuun. Hän haluaa tutkimusmatkailijaksi maailman merille, niin kauas kuin maailman äärtä riittää. Hän muuttaa koko kesäksi Mustasaareen pärjäämään omillaan, eikä äitikään vastusta. Kesän jälkeen alkaa kuitenkin ihan toisenlainen elämä, jota Helena ei itse valinnut.

Vuonna 1849 Sergei on ollut mukana suunnittelemassa utopistista vallankumousta, nykyisen Venäjän mullistusta. Pahaksi onneksi älykköjoukko on jäänyt kiinni, ja Sergei löytää itsensä teloituslavalta. Viime hetkellä tulee ilmoitus keisarin armahduksesta. Teloituksen sijaan Sergei lähetetään pakkotyöhön Suomeen, jossa tarvitaan työvoimaa kivilouhokseen. Suomessa Sergei kohtaa parantaja Maarian, joka hallitsee niin verenseisautuksen kuin tuhansia kansanrunoja. Maarian nuori tytär Katinka hoitaa Sergein kuntoon.

2010-luvulla Veka on heikossa kunnossa ja lääkäri suosittelee osastohoitoa. Bussissa Veka kuitenkin päättää matkata sairaalan sijaan suvun mökille Louhurantaan, Etelä-Savoon. Mökillä voi keskittyä olennaisempiin asioihin, rauhoittua ja olla yksin. Kansatieteilijänä Veka on toivonut jo pitkään voivansa kokeilla elämää ilman nykyaikaisia mukavuuksia. Hän on suunnitellut sitä yhdessä Sonjan kanssa, mutta nyt tuntuu, ettei mistään tule oikein mitään. Mökillä olo kuitenkin tasaantuu ja Veka tutustuu naapureihinkin.

Kivitasku on muhkea romaani suomalaisesta kansanperinteestä, luonnon voimasta, ihmisen mielestä, sukujen painolasteista ja sattumastakin. Kytömäen huumaava kieli ja tarinankerronnan taito vievät mukanaan, upottavat maailmaan, jonka tietää olevan kuvitelmaa, mutta joka tuntuu silti todelta. Paljon ammennetaan todellisuudesta, oikeista paikoista ja ajankohdista, mutta kaiken elämänsä ja värinsä Kivitasku saa Kytömäen kynästä.

Ihastelen vahvaa tarinansäikeiden punoutumista toisiinsa. Historia, mennyt, nykyhetki ja tuleva – kaikki on kiinni toisissaan ketjuilla, jotka ohenevat ajoittain lähes hiuksenhienoiksi, mutteivät kuitenkaan koskaan katkea. Ihmisissä, suvun silmukoissa virtaa veri ja elämä.

Kivitaskun tarinassa kansanusko ja -perinne saavat vahvan sijan. Niitä eletään mutta yhtä lailla ne haipuvat menneisyyden varjoihin, kun yhteys ei pysy vahvana. Parantaja Maarian loitsu elää sukupolvelta toiselle, mutta merkitykseltään muuttuen.


Pitkän pimeän takaa
mustan mudan alta
sinua kotiin kutsun
kuule kun tuuleen huudan.

Jos et tietä löydä
kolmanteen kuiluun kulje
kolmas kivi kierrä
kolmatta kuuta odota.

Jos et löydä vieläkään
seitsemän syltä sukella
seitsemän saarta samoa
seitsemän auringon alla.


Anni Kytömäen romaaneissa on taikaa. Ne ovat vahvoja, suuria kokonaisuuksia, joihin malttamattoman lukijan ei kannata lähteä. Ne vaativat aikaa, paneutumista, antautumista. Mutta paljon niiltä saa, kun antautuu tarinan, luonnon, elämän vietäväksi.


Anni Kytömäki: Kivitasku
Ulkoasu: Jenni Noponen
Gummerus 2017
645 s.

Omasta hyllystä.

_________

Toisaalla muun muassa: Lumiomena, Kulttuuri kukoistaa, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Amman lukuhetki, Tekstiluola, Kirjan pauloissa 

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa.