16. tammikuuta 2018

Nuortenkirjallisuutta selkona ja ilman



Kuinka selvitä hengissä yläkoulusta

A) Älä tee itsestäsi numeroa.
B) Ole huomaamaton.
C) Ole keskiverto.
D) Äläkä rakastu koulun kauneimpiin tyttöihin.
E) Odota vaan lukion ja armeijan yli. Älä huoli, yliopistossa saa kyllä.


Harri Veistisen Kotitekoisen poikabändin alkeet on raikas nuortenkirja suoraan yläkoulumaailmasta. Kirjan on alun perin julkaissut Kustantamo S&S vuonna 2016, ja loppuvuodesta 2017 Opike julkaisi siitä selkomukautuksen, jonka on tehnyt Leena Kaivosoja.

Luin alkuperäisteoksen ja selkomukautuksen peräkkäin. Kannatti: vertailu oli helppoa ja pääsin suoriltaan toteamaan selkoversion olevan erinomainen. Siihen on valittu alkuperäisen kirjan olennaisimmat asiat, rönsyt on karsittu, mutta sisin on säilynyt olennaisesti mukana.

Kotitekoisen poikabändin alkeet kertoo ysiluokkalaisesta Rene Kolppasesta, joka laskee jo päiviä peruskoulun päättymiseen. Hän on parhaan kaverinsa Onnin kanssa kaikin tavoin tavallinen. Renen isoveljen, jo yliopistossa opiskelevan Rasmuksen antamat ohjeet ovat selkeät. Älä kiinnitä kenenkään huomiota, hankkiudu vain nopeasti eteenpäin elämässä. Rasmus on tiennyt, mistä puhuu, sillä häntä kiusattiin koulussa rankasti. Rene onnistuu välttämään kiusaamisen, mutta on muuten melkoinen seinäruusu.

Pikkupaikkakunnan elämä on hiljaista ja mitäänsanomatonta. Siihen Rene haluaa nyt muutoksen, jotain on Kiukaisissakin tapahduttava! Ja koska mitään ei tapahdu, ellei itse pane pökköä pesään, on Renen ryhdyttävä toimiin. Hän päättää perustaa poikabändin. Mukaan soppaan hän saa houkuteltua ja/tai pakotettua yhtä huomaamattoman Topin, kasiluokan neron Patrikin ja lopulta myös Onnin. Lapsuudenkaveri Hilda auttaa järjestämällä faniklubin ennen kuin bändi on edes järjestäytynyt.

Bändin ensimmäinen keikka sovitaan koulun Unkari-teemapäivään. Ja valmistautuminen voi alkaa!

Veistisellä on oiva tyyli puhua lukijalle. Rene hölinään liittyy useita alaviitteitä etenkin kirjan alkupuolella, mikä on mielestäni hauska tyylikeino. Rene on kertojana ja hahmona samaistuttava: tavallinen ja kuitenkin oma olennainen persoonansa. Renen elämästä, ajatuksista ja kokemuksista kehittyvä kuva muuttuu matkan varrella paljonkin, ja lukija saa kokea melkoisen yllätyksen tarinan edetessä. Mutta sellaistahan elämä on, yllättävää ja outoakin.

Kotitekoisen poikabändin alkeissa on ainekset hyvään lukukokemukseen heikommallekin lukijalle. Tarinan aikajänne on hallittava, henkilögalleria samoin. Tapahtumat ja juonenkulku pysyvät hanskassa. Tarinan teemaan pääsee sujahtamaan sisälle kummemmin ponnistelematta, mutta se tarjoaa pohdittavaa monella tapaa.

Alkuperäisteos ei ole mahdottoman hankalaa luettavaa, mutta Kaivosojan tekemä selkomukautus tiivistää olennaisen selkeämpään muotoon. Veistisen tyyli kertoa tarinaa on hauska ja hieman polveileva, joten selkomukautuksesta on jätetty pois suurimmat sivupolut.

Seuraavassa esimerkki, jossa voi vertailla alkuperäistä ja selkoversiota:

Ja tämä ei ollut edes sen päivän pahin nimenunohdus. Pahimman todistin juuri ennen lounasta huomatessani jonkin punaisen tipahtavan loskaan.
     "Hei, sä pudotit hanskan!" huudahdin. Onni ihmetteli vieressäni, kun nostin Sofian hanskan ja kiristin askeleitani edessäni keinahtelevan ihanan alkunaiseuden luo.
     Sofia havahtui viiveellä, sofiat havahtuvat aina viiveellä, jos joku muu kuin vanhempi tai koulun ulkopuolinen poika puhui heille. Virnistin silti tyytyväisenä ja ojensin hänelle viininpunaista nahkahanskaa.
     Hän hymyili. Sofia hymyili minulle. Minulle. "Kiitti Reino."
     Minä nyökkäilin tyytyväisenä enkä korjannut. Tietenkään. Mutta Onni nauroi räkäisesti: "Reino? Vau. Ollaan oltu samalla luokalla kolme vuotta eikä se muista sua."

(Alkuperäinen, s. 10–11)


Sofialta tippui hanska maahan.
Nostin hanskan, juoksin Sofian luo ja sanoin:
– Hei, sä pudotit hanskan!

Sofia hymyili minulle.
Siis hymyili minulle!
– Kiitti Reino,
Sofia sanoi.

Minä nyökkäilin tyytyväisenä.
Mutta Onni nauroi vieressäni:
– Reino!
Ollaan oltu samalla luokalla kolme vuotta,
eikä se edes muista sun nimeä.

(Selkomukautus, s. 8–9)


Toki selkosuomen lukemiseen vaaditaan totuttelua, jos sitä ei ole aiemmin lukenut, mutta toisaalta on myös virkistävää lukea kieltä, joka on hyvin selkeää ja olennaiseen keskittyvää. Selkosuomesta hyötyvät suomea toisena tai vieraana kielenä oppineet ja oppivat, mutta yhtä lailla lukivaikeuksien kanssa elävät tai ne, joilla on muusta syystä korkea kynnys lukemiseen.

Nuortenkirjojen selkomukautukset ovat ehdottoman tärkeä juttu, ja niitä soisi ilmestyvän huomattavasti nykyistä enemmän. Ymmärrän kyllä, että ne eivät ole mikään taloudellinen hitti, mutta sitäkin tärkeämpää niitä on saada kirjastojen ja koulujen kokoelmiin ja nuorten (ja miksei vanhempienkin) saataville. Mitkä tahansa keinot lukemisen helpottamiseksi tuntuvat tarpeellisilta nykyaikana, joten rohkeasti kimppuun vain!


Harri Veistinen: Kotitekoisen poikabändin alkeet
Ulkoasu: Jussi Karjalainen
S & S 2016
203 s.

Kirjastosta.

Selkomukautus: Leena Kaivosoja
Ulkoasu: Birgit Tulla
Opike 2017
96 s.

Arvostelukappale.

__________

Toisaalla: Tuijata. Kulttuuripohdintoja (alkuperäinen ja selkoversio), Kirjojen keskellä, Oksan hyllyltä, Lukutoukan kulttuuriblogi, Kirjasähkökäyrä, Ja kaikkea muuta, Lukuaikaa etsimässä

Haasteet: Kirjastohaasteen kohta 57. Kirja, joka on suunnattu nuorille / nuorille aikuisille.

15. tammikuuta 2018

JP Ahonen: Villimpi Pohjola



Kirjastoreissulla sattui silmään JP Ahosen Villimpi Pohjola -sarjakuvan kahdesta ensimmäisestä osasta vastikään julkaistu uusi painos Pelinavaus (WSOY 2017, 1. painos Arktinen Banaani 2013). Villimpi Pohjola on ollut minulle nimenä etäisesti tuttu, mutta muuten tuntematon suuruus. Onneksi satuin nyt huomaamaan sen – kolahti nimittäin sen verran kovaa, että kaikki seuraavatkin osat, Kypsyyskoe, Lapsus ja Valomerkki, oli saman tien lainattava ja luettava.

Villimpi Pohjola kertoo samannimisen yliopistokaupungin elämästä ja eräästä tietystä kaveriporukasta siellä. Porukka muodostuu erilaisista persoonista, joilla on kuitenkin sen verran yhteistä (ainakin palauttamaton gradu, ihmissuhdehärdelli ja kolottava kaljahammas), että välit ovat tiiviit.


Pelinavauksessa on koottuna Ahosen alkupään strippejä, ja niiden piirrosjälki onkin sangen erilaista kuin myöhemmissä osissa. Ihmishahmot ovat hieman karrikoidumpia, nimenomaan hahmomaisempia, kun myöhemmin ihmismäisyys nousee selkeämmäksi.

Aluksi henkilöiden elämä toki muutenkin on erilaista. Opinnot ovat kaikilla kesken ja arki ja juhla nivoutuvat tiiviisti luentosalien, tenttiinlukemisten, ainejärjestöbileiden, peli-iltojen ja enemmän ja vähemmän onnistuneiden yhdenyönjuttujen ympärille.

Henkilögalleriaan kuuluvat "yksinäinen susi" Anna, "pelimies" Rontti, "muiden peesailija" Verneri, "kuvioista pian katoava" Jaana, "toinen häipyjä" Topi, "setämies" Juhani, "teinipoika aikuisen naisen kehossa" Minna, "huoleton hengailija" Otto, "romantikko" Ukko ja "murehtija" Muusa. Hahmot ovat hauskoja, mutta keskenään myös melko samantapaisia, mikä puolestaan hidastaa aluksi heidän erottamistaan toisistaan.

Kaverusten väliset suhteet ovat monenlaiset Ukon ja Muusan avoliitosta Oton ja Minnan kämppiksinä elelyyn ja Rontin ja Annan kännisiin jatkoihin, joiden seuraukset tai pikemminkin eräs aivan tietty seuraus nousee hyvin keskeiseen rooliin myöhemmin tarinassa.


Villimpi Pohjola kolisee muun muassa siksi, että tunnistan siitä hyvin paljon tuttuja elementtejä opiskeluvuosilta. Krapulassa luennolla (check), epämääräiset opiskelijabileet (check), täyttä hepreaa olevat tenttikirjat (metafysiikka check), yliopiston erikoiset opettajapersoonat (check), olutseireenien vastustamaton huuto (check), yöelämän kuvitelmat vastaan todellisuus (check)... ymmärtänette kaavan. Toisaalta tarinoissa on myös kipeästi osuvia huomioita elämän olennaisista asioista ja väistämättä edessä olevasta aikuiseksi kasvamisesta.

Tarina etenee soljuvasti. Paikoin stripeissä on ronskia huumoria, absurdeja tilanteita ja villiksi yltyviä kuvitelmia. Sohvaperunasta kasvaa ituja, sydän revitään rinnasta, tatti kasvaa otsaan ja niin edelleen. Realismin ylittävät efektit sopivat tarinaan erinomaisesti, eikä niiden mahdollisuutta kyseenalaista millään muotoa.

Villimmän Pohjolan ydin on sen henkilöhahmoissa ja näiden välisessä napakassa dialogissa. Sarjan aikana kaikki sen henkilöt kasvavat ja muuttuvat tavalla tai toisella, osa enemmän ja osa vähemmän. Graduja valmistuu, työpaikkoja etsitään, suhteita syntyy ja kuolee, yksi vauvakin saadaan (vahingossa) aikaiseksi, toista taas ei millään. Ajankuva välittyy populaarikulttuuriviittausten ja kehittyvän sosiaalisen median kautta.

Toisaalta tarinassa on riittävästi ilmaa, jotta erilaisissa elämäntilanteissa olleet ja kokemuksia keränneet voivat löytää siitä tuttua ja ymmärrettävää. Henkilöiden perhetaustoista annetaan vain pieniä viipaleita, olennaisinta on tämä hetki ja ehkä jopa tulevaisuus, jos sinne asti joku uskaltaa kurkistaa.



Pidän erityisen paljon siitä, kuinka epätäydellisiä Villimmän Pohjolan henkilöt ovat. Jokaisella on omat kompastuskivensä ja heikkoutensa, ja vaikka niitä välillä koettaa peitellä, ystävät ovat tarkkasilmäisiä ja ymmärtäväisiä. Tai ainakin yrittävät olla. Ainakin välillä. Edes huumorilla. Ehkä.




Mikä onnekas löytö tällainen erinomaisesti omaan makuun ja kokemusmaailmaan osuva sarjakuva onkaan! Ja vieläpä ihan sattumalta! Kiitos jälleen kirjastolle siitä, että esille nostetaan erilaisia kirjoja asiakkaiden huomattavaksi ja kiinnostuttavaksi.




JP Ahonen: Villimpi Pohjola: Pelinavaus
WSOY 2017
160 s.

JP Ahonen: Villimpi Pohjola: Kypsyyskoe
Arktinen Banaani 2011
88 s.

JP Ahonen: Villimpi Pohjola: Lapsus
Arktinen Banaani 2014
96 s.

JP Ahonen: Villimpi Pohjola: Valomerkki
WSOY 2015
96 s.

Kirjastosta.

__________

Toisaalla: Pieni kirjasto, Kirjojen keskellä, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Oksan hyllyltä, Hurja Hassu Lukija, Sabinan knalli  

Haasteet: Avaan täten Sarjakuvahaasteen saman tien neljällä suorituksella. Kirjastohaasteen kohta 19. Lue sarjakuva, Helmet-haasteen kohta 6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa (alun perin Aamulehdessä).

14. tammikuuta 2018

David Mitchell: Luukellot



Tiedote (Vapaa julkaistavaksi heti)

Vuoden paras romaani nyrjäyttää mielen sijoiltaan

Eniten minua kiinnostaa tie -blogin kirjoittaja Suketus luki vuoden 2017 parhaan kirjan, brittiläisen David Mitchellin Luukellot (suom. Einari Aaltonen, Sammakko 2017), kun vuosi oli jo lopuillaan ja tiimalasin hiekka valunut lähes loppuun. "En käsitä tätä kirjaa", autuaana hymyilevä kirjabloggaaja huokaa. "Miten jotain näin mahtavaa on taas päässyt Mitchellin kynästä ja mistä nämä kaikki ideat kumpuavat? Hemmetin Mitchell saa ihmisen ihan sekaisin kirjallaan!".

Monin silmin nähtynä

David Mitchell on kirjoittanut useita kokeilevia, kaleidoskooppimaisia romaaneja, joista bloggari Suketus on pökertynyt ennenkin. Luukellot jatkaa tyynesti samanlaista, laadukasta ja haastavaa kirjallisuudenlajia – sitoen romaaninsa myös osaksi muiden teostensa jatkumoa pienin elein ja vihjein. Luukellojen päähenkilö on teini-ikäinen brittityttö Holly Sykes, joka kyllästyy vanhempiensa rajoitteisiin ja petolliseen poikaystäväänsä ja karkaa kotoa kesällä 1984. Tästä matkasta alkaa seikkailu, joka kestää Hollyn koko elämän ajan.

"Holly on tarinan päähenkilö, mutta romaanin myöhemmät vaiheet kerrotaan aina uusien henkilöiden näkökulmasta, ja aika vain jatkaa sinnikkäästi kulkuaan", Suketus kertoo. Romaanissa kohdataan omahyväinen opiskelijanuorukainen Hugo Lamb sveitsiläisessä hiihtokeskuksessa 1990-luvun alussa, Hollyn puoliso, sotatoimittaja Ed Brubeck ja heidän tyttärensä Aoife Irakin sodan pauhatessa taustalla, kaikin puolin epämiellyttävä kirjailija Crispin Hershey, salaperäinen tohtori Marinus sekä kokonainen kylällinen ihmisiä Irlannin rannikolla vuonna 2043, kun maailmanloppu tuntuu olevan ovella ja ihmisyyden rippeet valmiit heitettäväksi ihmiskunnan tunkiolle.

"Holly on tavalla tai toisella mukana kaikissa osioissa, mutta minäkertojaksi hän pääsee vain aluksi ja lopuksi. Muun osan kirjasta lukija pääsee mitä erikoisempien henkilöiden näkökulmien sisään", bloggaaja koettaa tiivistää. Tarinan aikajänne kattaa kuutisenkymmentä vuotta kesästä 1984 vuoteen 2043 saakka. Yksi kokonainen ihmiselämä – mutta niin paljon muutakin.


Taistelua aikaa ja ajattomuutta vastaan

Luukellot on kokeileva, maagisesta realismista ja fantasiasta ammentava romaani, jonka keskeisenä teemana on aika ja sen kulku, kuolema, kuolemattomuus, sodankäynti ja elämän sattumanvaraisuus. Siinä missä tavalliset kuolevaiset ovat – tietämättään – heikkoja "luukelloja", maailmassa on myös ajassa kulkevia ja sitä hallitsevia horologeja ja ankoriitteja. Horologit ovat kuolevaisten puolella, ankoriitit puolestaan käyttävät näitä oman kuolemattomuutensa vahvistamiseen väkivaltaisten riittien kautta. He näyttävät tavallisilta ihmisiltä, mutta ovat kaikkea muuta – ja tietävät liikaa.

"Holly joutuu kohtaamaan sekä horologit että ankoriitit lähempää kuin kukaan haluaisi", Suketus toteaa. "Hän on syystäkin epäileväinen, mutta tapahtumat romaanin toiseksi viimeisessä osiossa lähtevät niin lujaa lapasesta, ettei Hollynkaan auta kuin hypätä kyytiin."

Kirjan juonta on lähes mahdotonta tiivistää selkeästi. Juuri siksi se nouseekin yli puolitoistasataa kirjaa vuodessa lukevan kirjabloggarin timanttisimpaan kärkeen. "Ei tässä voi muuta kirjalta edes toivoa", Suketus huokaa. "Luukellot on klassinen esimerkki kirjasta, joka vie totaalisesti mukanaan. Luin sitä päivällä ja luin sitä yöllä, nukkuminen ei tullut kyseeseenkään. Onneksi satuin ottamaan sen lomalukemiseksi, niin muu elämä ei kärsinyt, ainakaan paljoa", hän hymähtää.


Tyylilajien sankari

David Mitchell on noussut maailmanmaineeseen huikean Pilvikartasto-romaaninsa myötä. Se on vielä Luukellojakin vahvemmin erilaisista tekstityyleistä ammentava, monikerroksinen kertomuskudelma. Luukellot kietoutuu selkeämmin tietyn yksilön ympärille, ja Holly onkin eräänlainen avain koko romaaniin.

Mitchellin tekstissä on paljon tavaraa, mutta vaikka turboähkyn vaara on ilmeinen, se ei kuitenkaan toteudu. Kirjailija sitoo lankoja tarinaansa tavalla, jonka äärellä voi vain nyökytellä tyytyväisenä. Henkilöhahmoihin hän puhaltaa elämää taiturimaisesti, ja etenkin vastenmielisten, omahyväisten ja puutteellisten ihmisten kuvaajana hän on vailla vertaa.

"Mitchell on hymähdyttäjä, itkettäjä, pohdituttaja", Suketus summaa näkemyksensä. "Tässäkin tarinassa ihmisyys kaikkine puolineen nousee keskeiseen rooliin. Miten elämme, mistä nautimme, mitä teemme toisillemme, mihin olemme valmiita ja missä rajamme kulkevat. Suoria vastauksia kirja ei anna, vaan pakottaa itse miettimään. Viimeisen osion tulevaisuuskuvaus on dystooppinen ja kammottava. Siinä vaikuttaisi olevan sellaisia elementtejä, jotka antavat myös joitakin selityksiä Pilvikartastolle."

Suketus ei heti keksi ketään toista kirjailijaa, jolla olisi vastaavanlainen taika tekstissään. "Kyllä Mitchell on aivan ehdottomasti minulle kaikkein kovinta kärkeä, mitä parhaisiin kirjailijoihin tulee", hän ilmoittaa. "Vaikka luen paljon, välillä varmaan liikaakin, enää harvoin kohtaa sitä kaikkein timanttisinta tavaraa. Ehkä olen tullut nirsoksi."

David Mitchellin Luukellot nousee siis Suketuksen ykköskirjaksi vuoden 2017 lukuelämysten joukossa. Se on romaani, jonka kanssa lukemisen ilo nousee ylimmilleen ja mieli löytää yhä uusia väyliä, joita pitkin virrata. "Mitchell pitää kokea itse", bloggari toteaa. "Ei tätä pysty toiselle selittämään!"


David Mitchell: Luukellot
Suomentaja: Einari Aaltonen
Ulkoasu: Riikka Majanen
Sammakko 2017
644 s.
The Bone Clocks (2014)

Omasta hyllystä.

_________

Toisaalla: Kirjavinkit, Laura Väänänen / Maailmankirjat

13. tammikuuta 2018

Lohikäärmeitä, lohikäärmeitä!



Viime viikon lopulle sattui päivä, jolloin luin peräti kolme lohikäärmeaiheista kirjaa. Ne olivat nopealukuisia (varhais)nuorten fantasiakirjoja, mutta sitäkin vahvemmin tunsin lentäväni lohikäärmeiden mukana niitä lukiessani.

Jo Salmsonin kirjoittama ja Åsa Ekströmin kuvittama Lohikäärmeratsastaja-sarja on tutustumisen arvoinen. Sarja alkaa kirjalla Tam kerjäläispoika (Tammi 2012) ja jatkuu Tamin tulikokeella (Tammi 2012). Sarja on kaikkiaan kuusiosainen, mutta valitettavasti neljää viimeistä osaa ei ole suomennettu. Mikä harmi! Lohikäärmeratsastaja on nimittäin kahden osan perusteella sangen vetävä, helpostilähestyttävä ja parhaimmillaan fantasian maailmaan syvemminkin innostava sarja. (Itse innostuin sen verran, että varasin jo ruotsinkieliset jatko-osat kirjastosta, katsotaan kuinka niiden kanssa käy!)

Päähenkilö on Tam-niminen orpo kerjäläispoika, joka elää Demarin kaupungissa sen uloimmalla vyöhykkeellä. Kaupunki on rakennettu kukkulalle ja jaettu muurein eriarvoisiin asuinalueisiin. Huipulla on kuninkaanlinna, jonka yhteydessä on lohikäärmetalli, jossa elää kahdeksan lohikäärmettä. Tamin suurin haave on päästä lohikäärmeratsastajaksi, vaikka se onkin köyhälle pojalle mahdotonta. Eräänä päivänä Tam päättää kokeilla varastamista – aivan pientä näpistystä vain. Hänellä ei ole penniäkään rahaa eikä muita keinoja sen hankkimiseen. Niinpä Tam hankkiutuu korkeammalle kaupunginmuurien sisään päästäkseen paremmille apajille. Hän jää kiinni, mutta menettää tajuntansa ja havahtuu tyrmässä siihen, että kuulee jonkun tuntemattoman ajatukset päässään.

Tam päätyy pysyvästi kuninkaanlinnaan, sillä hänestä tulee tallipoika lohikäärmetalliin. Kaikille kahdeksalle lohikäärmeelle valitaan pian uudet lohikäärmerengit ja Tam haluaa tulla valituksi. Hänellä on tiivis yhteys yhteen lohikäärmeistä, jota kutsutaan nimellä Taivas. Mutta orpopojan sosiaaliset piirit ovat olemattomat, eikä kukaan vaikutusvaltainen ole häntä puolustamassa tai auttamassa uralla eteenpäin, vaikka opetuksesta vastaava mestari ja lohikäärme Taivas häntä tietysti tukevat. Niinpä Tam joutuu keskelle juonitteluja ja kähmintää ilman, että hänellä olisi minkäänlaisia keinoja selviytyä niistä.

Salmsonin tarina etenee rivakasti, mutta niin, että sitä on helppoa seurata. Selkeä, iso fontti auttaa lukemista ja Ekströmin mangatyylinen kuvitus tukee tarinaa. Kuvitus on yksinkertainen mutta kiinnostava ja saa sivut kääntymään huomaamatta eteenpäin. Tarinassa on imua, ja siinä on myös ilahduttavan perinteisiä fantasiaelementtejä, jotka saattavat tuuppia lukijaa kohti fantasiagenreä yleisemminkin. Lohikäärmeiden historiasta paljastetaan kiinnostavia asioita. Samoin Demarin yhteiskuntajärjestys ja ihmisen paikka siinä pääsevät käsittelyyn.

Voi, kun sarja suomennettaisiin kokonaan! Tämä voisi olla monen vähemmän lukevan innostaja! Ei kai vielä ole liian myöhäistä?

Toinen lohikäärmetarina, joka osui käsiini, on Game of Thronesin luojan George R. R. Martinin kynästä lähtöisin oleva Jäälohikäärme. Synkän mutta näyttävän kuvituksen tarinaan on tehnyt Luis Royo. Tarina on alun perin vuodelta 1980, siis ajalta ennen Martinin menestyssarjaa.

Jäälohikäärme kertoo pienestä tytöstä Adarasta, jolla on ihmeellinen yhteys myyttiseen jäälohikäärmeeseen, jollaista kukaan ei ole koskaan kesyttänyt. Adara ei sitä pelkää, vaan pystyy jopa ratsastamaan sillä – mitä tosin kukaan muu ei tiedä, eikä edes uskoisi, vaikka tietäisikin.

Adara on talven lapsi, joka syntyi hyytävien pakkasten keskellä. Hänen perheensä on tiivis, mutta säröjäkin on. Isä ei ole oikein selvinnyt äidin kuolemasta, ja vanhempien sisarusten elämän pitäisi jo vähitellen siirtyä uusiin uomiin. Kaiken sekoittaa sodan uhka, josta Adaran setä Hal, taistelulohikäärmeellä lentävä sotilas, tietää enemmän.

Jäälohikäärme on melankolinen ja vakava tarina, ei mikään ilottelu tai huumoripläjäys. Harmaansävyiset, vaikuttavat kuvat vahvistavat sen tunnelmaa. Martin ei selittele maailmaansa tai tekemiään kerronnallisia ratkaisuja puhki, vaan jättää aukkoja ja ilmaa.

Nämä kirjat ovat matalan kynnyksen väylä perinteiseen fantasiamaailmaan. Teksti on helposti luettavaa ja tarinat etenevät ilman suvantokohtia. Kuvitus madaltanee parhaimmillaan kynnystä tarttua kirjoihin. Eikä näistä ole pitkä matka laajempiin lohikäärmesfääreihin (hieno sana, heh), jos sellaiset sattuvat kiinnostamaan.


Jo Salmson & Åsa Ekström: Tam kerjäläispoika. Lohikäärmeratsastaja 1
Suomennos: Sari Kumpulainen
Tammi 2012
119 s.
Drakriddare 1: Tam tiggarpojken (2009)

Kirjastosta.

Jo Salmson & Åsa Ekström: Tamin tulikoe. Lohikäärmeratsastaja 2
Suomennos: Sari Kumpulainen
Tammi 2012
119 s.
Drakriddare 2: Tams svåra prov (2009)

Kirjastosta.

George R. R. Martin: Jäälohikäärme
Kuvitus: Luis Royo
Suomentaja: Satu Hlinovsky
Kirjava 2016
118 s.
The Ice Dragon (1980)

Kirjastosta.

__________

Toisaalla Lohikäärmeratsastajasta: Löytöretkellä Piilomaassa

Toisaalla Jäälohikäärmeestä: Taikakirjaimet, Kirjakko ruispellossa, Kirjaston kummitus, Kansientakaiset maailmat

Haasteet: Helmet-haasteen kohdat 3. Kirja aloittaa sarjan ja 29. Kirjassa on lohikäärme, Yhdysvallat-lukuhaaste (listan ulkopuolelta).

11. tammikuuta 2018

Onnea mun 12-vuotiaalle blogille!

Kuva: Pixabay (CC0)

Piti suunnitella ja toteuttaa hieno ja syvällinen vuosipäiväbloggaus.

Piti uudistaa blogin rakennetta ja ulkoasua.

Piti jotenkin räväyttää tai edes yrittää.

Tuli tammikuu ja alkuvuoden kiireet, puuhia ja elämää.

Ja nytkin ollaan jo yksi päivä myöhässä: oikeat blogisynttärit olivat eilen 10.1.

Vaan onneksi olen jo tottunut. Blogi joustaa kyllä, ei ole kiire minnekään.

Tästä alkaa väistämättä teini-ikään valmistautuminen, halusi sitä tai ei.

En malta odottaa.

Kiitos sinulle, kun täällä käyt.

Jatketaan molemmat samaa linjaa.

9. tammikuuta 2018

Angie Thomas: Viha jonka kylvät



Angie Thomasin Viha jonka kylvät on nuorten aikuisten romaani, josta jo moni on sanonut, että se on tärkeä keskustelunavaaja ja raikas, uusi ääni, joka ei kumartele kuvia.

Niinhän se on.

Viha jonka kylvät kertoo 16-vuotiaasta Starrista, joka käy lähes ainoana mustaihoisena Sitä Kaupungin Parempaa Koulua, vaikka asuukin perheineen getossa, Garden Heightsissa. Starrin perheen elämä kietoutuu monenlaisten oksien ympärille. Yhtäältä on äidin työ sairaanhoitajana ja poliisieno, toisaalta vankilatuomionsa istunut ja sittemmin elintarvikekauppaa pyörittämään alkanut isä, jolla on Starrin kanssa lähes samanikäinen avioliiton ulkopuolinen poika toisen naisen kanssa – joka sattuu vielä olemaan kimpassa kaupunginosan kovaotteisimman rikollisjengin pomon kanssa.

Starr tasapainoilee eri rooliensa välissä, kertoo ja piilottaa aina tarpeen mukaan. Koulukavereilleen hän on "se kiintiömusta", kotiseudulla puolestaan "se paremman koulun penska". Valkoihoinen poikaystävä Chris on ihana, mutta silti toisesta maailmasta rikkaine vanhempineen.

Kevätloman päätösbileiden iltana Starrin elämä keikahtaa peruuttamattomasti kumoon, kun hän lähtee väkivaltaisiksi äityneistä kotibileistä parhaan lapsuudenystävänsä Khalilin kanssa rauhallisemmille vesille. Poliisi pysäyttää heidän autonsa mitättömän pikkuseikan vuoksi, mutta tilanne eskaloituu ja päättyy siihen, että poliisi ampuu Khalilin Starrin silmien edessä.

Khalilin kuolemasta alkaa tapahtumien vyöry, jota kukaan ei voi eikä ehkä haluakaan estää. Starr joutuu pyöritykseen, josta ei pääse pois, ja joutuu myös kohtaamaan omat ajatuksensa, käsityksensä, mielipiteensä ja myös muistonsa. Hänen on päätettävä, uskaltaako nousta sortoa ja epäoikeudenmukaisuutta vastaan ja uskaltaako lähteä todistajaksi oikeuteen, jota Khalilin ampunutta poliisia vastaan käydään.

Viha jonka kylvät kuvaa maailmaa, joka on minulle vieras. En ole koskaan joutunut miettimään, mitä mieltä suomalainen poliisi minusta on enkä pelkäämään, että minuun kohdistetaan väkivaltaa ihonvärini vuoksi. En millään muotoa voi väittää ymmärtäväni, miltä sellainen pelko tuntuu – mutta ymmärrän pelon olemassaolon hyvin.

Thomas on kirjoittanut Starrin erinomaiseksi minäkertojaksi. Starr on aito, kursailematon, kuusitoistavuotiaan epävarma ja kuitenkin joissain asioissa kova kuin kivi. Starr joutuu kokemaan järkyttäviä hetkiä, menetyksiä ja itseensä kohdistuvia ylettömiä vaatimuksia ja odotuksia, mutta säilyttää silti huumorintajunsa ja tiukan asenteensa. Hänen perheensä on kolhuistaan huolimatta tiivis ja toisistaan välittävä, vanhemmat paiskivat hommia ja näkevät paljon vaivaa saadakseen lapsilleen paremman tulevaisuuden. Toisaalta Garden Heights on Starrin perheen koti, kaikkine grafitteineen, huumekauppiaineen, kolhuisine asfaltteineen, aseellisine selkkauksineen ja alhaisine tulotasoineen.

Viha jonka kylvät on tärkeä ja ajankohtainen nuorten aikuisten kirja, joka tarjoaa aidon näkökulman maailmaan, jota harva täällä Suomessakaan ymmärtää. Sen tarina on lukemisen ja kokemisen arvoinen ja ennen kaikkea se kertoo aiheista, joista vaikeneminen ei yksinkertaisesti enää käy.


Angie Thomas: Viha jonka kylvät
Suomennos: Kaijamari Sivill
Ulkoasu: Päivi Puustinen
Otava 2017
397 s.
The Hate U Give (2017)

Ennakkokappale Hel YA! -festareilta.

________

Toisaalla: Yöpöydän kirjat, Amman kirjablogi, Kirja vieköön!, Kirjapöllön huhuiluja, Reader, why did I marry him?, Kirjasähkökäyrä, Donna mobilen kirjat, Mitä luimme kerran, Tekstiluola, Kirjapolkuni, Carry on reading, Kirjavarkaan tunnustuksia

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa, Seinäjoen kirjastohaasteen kohta 34. Kirja, jossa käydään oikeutta, Yhdysvallat-lukuhaaste (Afroamerikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja).

8. tammikuuta 2018

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia



Lucia Berlin (1936–2004) eli monipuolisen, osin rähjäisenkin elämän. Hän asui ja työskenteli erilaisissa hanttihommissa ympäri Yhdysvaltoja, näki elämän nurjan puolen ja myös eli itse sen, oli neljän lapsen yksinhuoltaja, alkoholisti, yliopisto-opettaja ja erinomainen novellikirjailija.

Kristiina Drewsin terävästi suomentama kokoelma Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (Aula & Co 2017) sisältää 25 Berlinin novellia. Tyyli on tyly ja kuitenkin pieni pilke silmäkulmassa näkyy aina. Berlin kirjoittaa pienen suuren elämän novelleja: niissä päähänpotkitut, hylätyt, karanneet, hukatut, yksinäiset ja köyhät nousevat esiin, puhuvat äänellään, jota ei aina jakseta kuunnella, jolle ei aina anneta sijaa.

Lucia Berlinillä on persoonallinen, oma ääni, joka välittyy suomennoksen kautta erinomaisesti. Hän kirjoittaa havainnoiden, teräviä huomioita tehden, mutta kuitenkin aina yksilön, yleensä heikommassa asemassa olevan, näkökulmasta. Novelleissa paljastetaan paikkoja, toimintatapoja ja henkilöitä, jotka muuten jäävät vaille parrasvaloja. Niissä kuljetaan viinakaupoista pesuloihin, luostarikouluista aborttiklinikoille, eikä mikään inhimillisen kirjon sävy tunnu olevan Berlinille vieras. Tai ainakaan sellainen, mistä ei voisi kirjoittaa.

Novelli Tiikerinpuremia vie mukanaan nuoren naisen elämään ja valintoihin, joita on tehtävä. Hän on nuoresta iästään huolimatta jo äiti, ja seuraava lapsi on ilmoittanut tulostaan. Nainen ei ole varma, onko hänestä saamaan toista lasta, ja lapsen isänkin innostus on vähän niin ja näin. Naisen serkku tietää keinon: salaisen aborttiklinikan Meksikon puolella. Nainen viettää siellä yön, jota ei unohda koskaan. Novellin tunnelma on huumaavan hieno, valintojen väistämättömyys ja se hetki, kun ihminen päättää lopultakin toimia niin kuin itse haluaa, eikä niin kuin muut kehottavat – se jysähtää.

Ensiapupolin päiväkirja, 1977 kertoo puolestaan nimensä mukaisesti arjesta sairaalaan päivystyksessä avustavaan henkilökuntaan kuuluvan kertojansa kautta. Mitä kaikkea polin kautta kulkeekaan, millaisia ihmisiä siellä käy, miten elämän hauraus ja ihmisten vahvuus näkyvät. Ja miten mustaa on hoitohenkilökunnan huumorin oltava, jotta jaksaa eteenpäin ilman täyttä kyynistymistä.

Kaikki karkaa käsistä on novelli, jossa krapulan kynsissä oleva perheenäiti käy läpi lähes ylivoimaisen odysseian saadakseen lisää viinaa. Novelli on hengästyttävän hiostuttava kuvaus alkoholismista ja keinoista, joihin sen vuoksi on valmis ryhtymään. Berlin kirjoittaa kuin riivattu, novellin rytmi ja tunnelma ovat ainutlaatuisia.



Niminovelli Siivoojan käsikirja ansaitsee Novellihaaste 2:n peukun teemastaan. Se kertoo yksityiskotien siivoojana toimivasta naisesta, joka on vastikään jäänyt leskeksi. Samalla kun hienostorouvien pölyt ja tahrat saavat kyytiä (tai ovat saavinaan), nainen itse käy läpi omaa menetystään. Novellin viimeinen lause kruunaa kaiken.





Voinee myöntää, että Lucia Berlin livahti suosikkinovellistieni listalle. Novellit eivät ole yksioikoisia, vaan ne jättävät myös paljon kysymyksiä, aukkoja ja tulkinnanvaraa. Osa niistä ärsytti olemalla niin anteeksipyytelemättömiä ja räkäisiä – ja sitäkin suuremmin ne minua lopulta ilahduttivat. Berlin pakottaa lukijansa elämän nurjalle puolelle ilman pienintäkään moralisointia. Hän vain näyttää asiat niin kuin ne ovat, elämän sellaisena kuin se miljoonille ihmisille on, vaikka moni siltä yrittää sulkea silmänsä.

Elämä ei todellakaan ole aina helppoa tai kaunista, mutta pienetkin välähdykset hyvää voivat antaa paljon. Ja yhtä nopeasti ne myös katoavat.


Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia
Suomentaja: Kristiina Drews
Ulkoasu: Sanna-Reeta Meilahti
Aula & Co 2017
293 s.
A Manual for Cleaning Women: Selected Stories (2015)

Arvostelukappale.

________

Toisaalla: Lukuisa, Reader, why did I marry him?, Mitä luimme kerran, KosminenK, Kirjapolkuni, Kirjojen keskellä, Joonas Säntti / Kiiltomato

Haasteet: Novellihaaste 2

6. tammikuuta 2018

Vuosi 2017 – elämä ja kirjat

Kuva: Pixabay (CC0)

Oikein hyvää alkanutta vuotta 2018!

Toistaiseksi olen onnistunut jopa kirjoittamaan uuden vuosiluvun ihan oikein aina tarvittaessa. Uusi vuosi on aina mukava alku, tuntuu raikkaalta ja ihan kuin kaikki olisi taas mahdollista. Vielä kun selvittäisin, mitä oikeasti haluan tehdä isona, saisin reistailevan terveyteni ja kroppani kuntoon, nukkuisin tarpeeksi ja tarpeeksi hyvin, säästötilin saldo kääntyisi kasvusuuntaan ja kotona vallitsevan kaaoksen olotila laskuun – sittenhän ei olisi enää mitään murehdittavaa, eikö niin!

Viime vuodesta jäi käteen monia muistamisen arvoisia retkiä ja hetkiä mukavien ja tärkeiden ihmisten kanssa. Vaihdoin työpaikkaa koulumaailmasta kirjastoon, hurahdin pilatekseen, opettelin monta uutta reseptiä, juhlin ja lekottelin, kävin teatterissa ja keikoilla. Teatterikappaleista parhaiten kolahtivat Kangastus 38, Mestari ja Margarita sekä Tavallisuuden aave. Moni muukin, toki. Keikoista kovimpia olivat joulukuiset elämykseni Haloo Helsingin! ja Ultra Bran kanssa.

Vuoden 2017 aikana luin paljon, enemmän kuin koskaan ennen. Oma vaikutuksensa oli uudella työlläni, johon sisältyy kirjavinkkausta, eli työnkin puolesta luin paljon – osin työajalla, mutta en kuitenkaan merkittävästi. Luettuja kirjoja kertyi Goodreadsin mukaan 167. Huh mikä määrä! Osa niistä oli hyvin nopealukuisia nuortenkirjoja ja sarjakuvia, mutta kyllä tuohon pottiin mahtuu kaikenlaista.

Naisten kirjoittamia kirjoja luin lähes tuplaten miesten kirjoittamiin verrattuna. Niin ikään kotimainen kirjallisuus jyräsi selvästi muunmaalaisen kirjallisuuden. Toisaalta muunmaalaista kirjallisuutta luin mukavan monipuolisesti. Yhdysvalloista ja Iso-Britanniasta tulevia kirjoja oli luontevasti eniten, mutta niiden lisäksi vierailin Japanissa, Albaniassa, Ranskassa, Boliviassa, Etelä-Koreassa, Venäjällä, Malesiassa, Hollannissa, Ruotsissa, Tanskassa, Kanadassa, Intiassa, Kuubassa, Kroatiassa, Uudessa-Seelannissa, Israelissa ja Libanonissa.

Luin selvästi eniten romaaneja, mutta niiden lisäksi runokokoelmia, novellikokoelmia, muunlaisia tekstikokoelmia (pakinoita, esseitä), sarjakuvia, muistelmia ja tietokirjoja. Tietokirjojen määrään olen kyllä pettynyt: vain 10, ei siis edes yhtä kuussa. Toivottavasti saan tämän erheen korjattua nyt alkaneen vuoden aikana.

Lasten-, nuorten- ja nuorten aikuisten kirjoja luin lähes 50. Hyvä minä! Työni kirjallisuuskasvatuksen parissa vaikutti tietenkin tähän merkittävästi. Etenkin kotimaista parin viime vuoden aikana julkaistua nuortenkirjallisuutta luin ahkerasti, ja samaa linjaa aion jatkaa tänäkin vuonna.

Vuoden parhaita kirjoja on vaikeaa valita. Luettuun määrään mahtuu laajalla skaalalla monenlaista: yksi kirja on yhdellä tapaa oiva, toinen toisella. Täysosumia kohtaa enää harvoin, sillä kai tällä lukemisen määrällä on tullut hieman krantuksi. Toisaalta en vaadi hyvältä lukukokemukselta mahdottomia: riittää, että se jollain tapaa kolisee.

Jos nyt muutaman nostan esiin, jää viime vuosi jollain tapaa tiivistetysti aikakirjoihin. Huomaan, että menneen vuoden uutuudet nousevat selkeimmin esiin. Ehkä tulin lukeneeksi tavallistakin enemmän uutuuskirjoja, tai sitten vain sattui olemaan harvinaisen vahvojen kirjojen vuosi. Molempi parempi.

Ajankohtaisin
Ossi Nyman: Röyhkeys (Teos 2017)

"Nymanin kirja Röyhkeys on huikea ajankuva. Romaani kertoo juuri tästä ajasta, tästä maailmasta ja yhteiskunnasta jossa elämme. Se haastaa lukijansa, keikuttelee omaa perustustaan, saa epäilemään ja hämmentymään. Hieno, tärkeä romaani, jonka on ollut aikakin tulla jo kirjoitetuksi."

Kaunein
Marianna Kurtto: Tristania (WSOY 2017)

"Kurtto hallitsee käyttämänsä kielen kuin ruhtinatar, pitää tarinansa langat ja jännitteen kohdillaan, paljastaa ihmisyydestä jotain niin raastavan tuttua ja silti uutta ja raikasta, omalla tavallaan kerrottuna. Olin Tristanian äärellä siinä perinteisessä himolukijan ongelmassa, jossa haluaa sekä ahmia että säästellä romaania, joka puhuu juuri minulle ja minun kielelläni."

Seikkailullisin
A. W. Yrjänä: Joonaanmäen valaat (Johnny Kniga 2017)

"Joonaanmäen valaat ei suostu koteloitumaan minkään tietyn genren edustajaksi. Se on yhtä aikaa satu ja fantasiatarina, vaihtoehtohistoriallinen steampunk-romaani, intertekstuaalinen ilottelu, Jules Verne -pastissi ja inhimillisyyden kirjon villi sinfonia. Lukemisen jälkeen on lämmin, tyytyväinen olo: seikkailun jälkeen saa aina palata kotiin.

Jykevin
Asko Sahlberg: Pilatus (Like 2016)

"Pilatuksen ansiot ovat suuret, ja historiallisena romaanina se yhtäältä antaa mahdollisuuden kuvitella kuinka historialliset asiat ehkä saattoivat mennä ja miksi, ja toisaalta se paljastaa jotain olennaista ihmisyyden ajattomuudesta."

Järkyttävin
Maija Salmi & Meeri Koutaniemi: Ilopangon vankilan naiset (Like 2017)

"Maija Salmi ja Meeri Koutaniemi ovat tehneet suuren työn Ilopangon vankilan naisia valmistellessaan. Kirjana se on yllättävän helposti lähestyttävä ja sujuvaksi luettavaksi kirjoitettu, ja vaikka aihe kalvaa sydäntä, tämä kirja on helppo saada luettua. Se saa miettimään, mistä eriarvoisuus kumpuaa ja pohtimaan, kuinka maailmaa voi koskaan saada muutettua, jos se on jossain tällainen.

Sillä ei, tällaista ei saisi olla missään."

Villein
Heikki Kännö: Mehiläistie (Sammakko 2017)

"Tämän kirjan tiivistäminen yhteen virkkeeseen on mahdoton tehtävä, mutta hyvällä tavalla. Uskon Mehiläistiestä löytyvän niin monta lankaa kuin siitä niitä vain haluaa etsiä, ja luulen, että jokainen lukija tulkitsee kirjan sanoman ja teeman omalla tavallaan. Jos ei kaipaa sen syvempiä merkityksiä, tätä kirjaa voi myös lukea vain puhtaan villinä mielikuvituksen leikkinä ja todellisuuden kyseenalaistajana."

Vetävin
Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia (Gummerus 2017) ja Seleesian näkijä (Gummerus 2017)

"Kaksosauringot-trilogia sopii monenlaiselle lukijalle, sillä se on vauhdikas ja suoraviivainen seikkailu, mutta tarjoaa myös pohdittavaa suurista teemoista, kuten vierauteen suhtautumisesta ja yhteisön yksilölle asettamista odotuksista ja paineista. Ihmissuhteita kiemuroineen ei ole unohdettu, ja tarinan maailma tarjoaa paljon tarkasteltavaa yksityiskohdista kiinnostuvalle."

Itsetutkiskelevin
Kirsi Kunnas: Uivat saaret (WSOY 1950)

"Kun luin kalliolaisessa kahvilassa Kirsi Kunnaksen runoja rauhallisena, aurinkoisena kesäpäivänä, tuntui kuin jotain olisi loksahtanut paikoilleen. Oli hyvä olla, ei ollut kiire minnekään. Oli kirja, oli sanoja ja rivejä, oli se väljähtänyt jäätee ja sulanut jäätelö. Tuli olo, jollaisen haluan kokea useamminkin: tunne siitä, että juuri tässä minun kuuluu olla juuri nyt, ei missään muualla vauhkoamassa.

Ihan kuin olisin nytkähänyt pienen liikkeen kohti itseäni."

Moniulotteisin
Annastiina Storm: Me täytytään valosta (S&S 2017)

"Stormin teksti on elävää, moniuloitteista ja hiottua. Hän on rohkea sanankäyttäjä, eikä mikään tekstilaji tunnu olevan vieras tai varottava. Tarinan sisään mahtuu satumukaelmia, lyriikkaa, leikkiä, unikuvia ja sitä aivan tavanomaista kerrontaa, joka sitoo langanpäitä yhteen, kannattelee kirjan ydintä ja herkistää lukijaa tulkitsemaan kerrottua."

Taatuinta laatua
Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas (Otava 2017)

"Kjell Westö on tehnyt sen taas: kirjoittanut monipolvisen, vuosikymmenet ylittävän romaanin, jonka keskiöön nousee muistaminen, ystävyys, perhesuhteet ja yhteiskunnallisten muutosten ja erojen heijastuminen yksilötason elämään."

Muhkein
Nathan Hill: Nix (Gummerus 2017)

"Nathan Hill siis lunastaa ehdoitta paikkansa kirjailijana, joka kirjoittaa kirjallisuuttaa juuri minulle. Vaikka Nix on hurjan laaja, eri suuntiin kurkotteleva ja käsittelemiltään teemoilta jopa ahne romaani, se tarjoaa vastineeksi tunteen oivallisesti vietetyistä tunneista ja samalla pikkuruisen ajatuksen siitä, kuinka omaa elämäänsä on syytä ohjata haluaamansa suuntaan vielä vähän jämäkämmin."

Klassisin
Margaret Mitchell: Tuulen viemää (Otava 1937)

"Tuulen viemään lukeminen oli seikkailu. Se vaati sinnikkyyttä, lihaskestävyyttä ja keskittymistä. Nyt on hiki pyyhitty ja loppuverryttely tehty.

Ja huomenna on taas uusi päivä!"

Paras
David Mitchell: Luukellot (Sammakko 2017)

Vuoden toiseksi viimeisenä kirjana luin David Mitchellin tuoreimman suomennoksen Luukellot. Se vei täysin mukanaan, kumautti tajun päästä ja kamppasi jalat alta. Teksti kirjasta muhii vielä mielessäni, mutta kun sen aika on, takaan, että hehkutusta on luvassa.

****

Nyt on siis aika siirtää katse vahvasti vuoteen 2018. Kirjajuttuja tulee piisaamaan edelleen, ja pyrkimyksenäni on kirjoittaa aika ajoin taas muustakin. Omaa elämää koskevat jutut ovat jääneet sangen vähäisiksi, vaikka niiden kirjoittaminen onkin ihan mukavaa.

Ja ihan pian tämä bloginretku täyttää jo kaksitoista vuotta! KAKSITOISTA. Ja vieläkin täällä sinnikkäästi roikun. Haha. Eroon ette pääse, sen takaan.