2. joulukuuta 2017

Esko Valtaoja: Kohti ikuisuutta



Olen Esko Valtaojan fani, eikä faniuttani ole vähentänyt pätkääkään nyt loppusyksystä käynnissä ollut Vaihtoehto Eskolle -kampanja – päinvastoin. On toki jo aikakin saada Valtaojan rinnalle joku tai mielellään useampikin päivystävä tutkija ottamaan kantaa, kommentoimaan ja popularisoimaan tutkimusta. Vaikka jos totta puhutaan, kyllähän sellaisia vakikommentaattoreita on jo paljonkin, ei Esko ole ainoa.

Valtaoja on avaruustähtitieteen professori emeritus, mutta edelleen aktiivinen keskustelija ja kommentoija. Hyvä niin. Hänen humaaneja, innokkaita tekstejään on ilo lukea.

Kohti ikuisuutta on Valtaojan tuorein populaari kirja (itse asiassa minulla ei ole mitään hajua hänen tieteellisen julkaisemisen ansioistaan, enkä varsinaisesti välitäkään niistä tietää, sillä minulle riittää tämä yleistajuinen tavara aivan hyvin), jossa hän kurkottaa ei enempää eikä vähempää kuin ikuisuuteen. Pessimistit, maailmanlopun ennustajat ja ihmiskunnan tuhosta varmat saavat kyytiä, kun Valtaoja päästää omat villit mietteensä, visionsa ja fantasiansa valloilleen.

Ihmiskunta on kekseliäs porukka, ja vaikka olemme onnistuneet saamaan aikaan kaikenlaista epäilyttävää, on myös syytä uskoa hyvään: ihminen on olento, jolla on taitoa, kapasiteettia ja halua selviytyä yhä kinkkisemmiksi käyvistä tilanteista, ovat ne sitten olleet arkaaisen yhteiskunnan kommervenkkejä, hevosenpaskaan uppoavia suurkaupunkeja (Lontoo) tai pakkorako uusien energiamuotojen löytämiselle.

Kohti ikuisuutta muodostuu kahdeksasta erillisestä, pitkästä luvusta, joiden keskeisiksi teemoiksi nousevat hyvinvoinnin kasvu (ja sen ymmärtämättömyys nykyajassa), ihmisen ja luonnon suhde, ihmiskunnan rajat ja rajattomuus, teknologian kehitys, vastuu, avaruus ja ikuisuus. Kevyttä kamaa, noin erillisiksi sanoiksi kirjoitettuna.

Valtaoja yhdistää henkilökohtaisen yleiseen, paljastaa seikkoja omasta henkilö- ja ammattihistoriastaan, kertoo lukemistaan kirjoista ja kokemistaan kulttuurielämyksistä, vie mukaan matkoilleen ja perhelomilleen Kainuusta Italiaan ja Afrikkaan. Kynä on kevyt mutta sellaisen ammattilaisen käsissä, jolla on varaa ja pokkaa esittää näkemyksiään lähes mistä tahansa maan ja taivaan väliltä ja niidenkin yli ja ali. Valtaojalla on erinomainen taito yhdistää kovaa ja vaikeaa tiedettä kieleen, jota on helppo lukea ja ymmärtää. Hän tekee yleistajuistamisen tavalla, joka ei kuitenkaan saa lukijaa kokemaan itseään idiootiksi, vaikka tiedostaakin olevansa sellaisten asioiden äärellä, joista ei ilman Valtaojaa juuri mitään ymmärtäisi.

Kohti ikuisuutta on kirja, jonka lukemisesta tulee hyvä olo, vaikka sen käsittelemät aiheet eivät ole yksioikoisen positiivisia tai toiveikkaita. Valtaoja kyllä tunnustautuu optimistiksi, eikä tämän kirjan äärellä tarvitse mitään ilmestyskirjan liekkejä pelätä, mutta kyse ei ole myöskään pilvilinnahattarasta.  Pikemminkin Valtaojalla on selkärankaan asti yltävä usko ihmiseen ja ihmisyyteen, siihen, että pohjimmiltaan meistä on niin paljoon, niin älyttömiin, rajattomiin, pelottomiin ja uskomattomiin tekoihin, ettei tulevaisuus voi olla kuin ikuisuudessa. Näinä kvartaaliajattelun aikoina se tuntuu harvinaisen hyvältä.

Jotakin naputtaakseni totean, että kirjassa olevien lainausten lähteet olisi voinut merkitä selvemmin näkyviin sitaatin välittömään läheisyyteen. Jotenkin se vain tuntuu ikuisuuden äärellä hieman höttöiseltä hyttysen ininältä. Onhan tässä piirun verran isompiakin ajatuksia mielen päällä – tai ainakin pitäisi olla!


Esko Valtaoja: Kohti ikuisuutta
Ursa 2017
303 s.

Arvostelukappale.

_________

Toisaalla: Jorma Melleri

2 kommenttia:

  1. Valtaoja osaa esittää asiat kansantajuisesti,muutoin ne menisivät yli ymmärryksen. Kirja täytyy ottaa lukulistalle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin on. Harmittaa, kun en kouluaikoina ollut niin kiinnostunut luonnontieteistä kuin nyt aikuisena. Silloin olisi saanut rakennettua hyvän pohjan. Onneksi on kuitenkin Valtaojan tapaisia tieteen yleistajuistajia, joiden ansiosta ymmärtää edes jotakin.

      Poista

Kiitos kommentistasi!