Jonathan Franzen: Yksin ja kaukana

Asetelma hetkeä ennen kuvassa olevan eläimen
aiheuttamaa väistämätöntä romahdusta.

Jonathan Franzen: Yksin ja kaukana
Suomentaja: Raimo Salminen
Siltala 2013
338 s.
Farther Away (2012)

Kirjastosta.


Jonathan Franzen on yksi suosikkikirjailijoistani. Luettuani toissakeväänä Vapauden moni kirjallinen asia mielessäni niksahti pois sijoiltaan (vaiko lopullisesti paikoilleen? Molempi parempi, luulen.) Viimekesäinen kokemukseni Alkuvoimien kanssa oli myös erinomainen. Franzen on siis minulle Niitä Suuria, siitäkin huolimatta, etten ole pitänyt kaikesta hänen kirjoittamastaan.

Nyt olin jälleen mökkitunnelmissa, ja ilmeisesti Jonathan seuraa minua sinne joka kesä. Minulla ei ole mitään sitä vastaan.

Yksin ja kaukana on määritelty esseekokoelmaksi, jonka tekstit (puheet, kirja-arvostelut ja esseet) ovat vuosilta 1998–2011. Aiheiden puolesta liikutaan niin teknologian kehityksessä ja vaikutuksessa ihmissuhteisiin, syyskuun 11. päivässä, Kiinan teollisuudessa, Välimeren lintujen salametsästyksessä sekä kirjallisuudessa. Syvällä, syvällä kirjallisuudessa. Nimiesseessä Franzen kuvaa matkaansa yksinäiselle Tyynenmeren saarelle käsittelemään olemista ja ystävänsä, kirjailija David Foster Wallacen itsemurhaa. Aiheita ja muotoja on paljon, mutta kokoelma tuntuu silti yhtenäiseltä. Franzenin tyyli on se kokoava voima.

Myönnän toki, että paikoin keskittymiseni herpaantui muistakin syistä kuin siksi, että sääsket purivat, aurinko paistoi torkuttavasti tai teki vain mieli jäädä kuuntelemaan järven liplatusta ja mäntyjen havinaa. Kirjallisuusesseissään Franzen käsittelee kirjoja ja kirjailijoita, jotka eivät pääpiirteissään ole minulle tuttuja. Aina en siis ollut aistit terävimmilläni. Vastaavasti Alice Munroa käsittelevä teksti Mistä tiedät niin varmasti, ettet itse ole se suurin paha? (2004) sai sydämeni sykkimään kovempaa. Munroa en vielä läpikotaisin tunne, mutta jo yksi kohtaaminen on nostanut hänet mielessäni korkealle. Oli siis mielenkiintoista lukea, mitä yksi suosikkikirjailijani kirjoittaa toisesta. (Hyvää.)

Vaikka kaikki aihepiirit kokoelman teksteissä eivät herättäneet kummoisia tuntemuksia, luin kaiken kiinnostuneena. Franzen panee itsensä peliin, hän sanoo asiat suoraan ja nostaa esimerkkejä omasta elämästään. Hän ei pelkää esittää mielipidettään tai ennakkoluulojaan, muttei myöskään jää niiden vangiksi. Yksitotista paasausta ei yleensä juuri huvita lukea, mutta siitä ei tässä kirjassa ole kyse, vaikka voimakkaita kommentteja esitetään.

Tuntui hieman tirkistelyltä lukea Franzenin näkemystä ystävänsä syvästä masennuksesta ja itsemurhasta. Toisaalta hän on sen vapaaehtoisesti kirjoittanut auki ja esille, eikä David Foster Wallacen käsittely tunnu raflaavan aiheen ja traagisen taiteilijakohtalon ryvettämiseltä, vaan ystävän näkökulmalta läheisen ihmisen pieleen menneeseen elämään. Kieltämättä alkoi tehdä mieli lukea myös Wallacen teoksia, minkä ehkä jossain vaiheessa teenkin.

Jaksan hämmästellä, kuinka paljon annan anteeksi suosikeilleni. Jos tämän kirjan olisi kirjoittanut joku minulle tuntematon ja merkityksetön kaveri, olisin luultavasti hyytynyt ensimmäisten pitkien lintubongauskuvausten ja henkilökohtaisen historian (avioliittotraumat, voi ei!) aukirepimisen kohdalla. Koska kyse on Jonathan Franzenista, halusin tietää, mitä hänellä on sanottavanaan. Ja paljonhan sitä on, mutta hiotussa muodossa. Se on taito se. Minun ja Jonathanin yhteinen matka jatkukoon.