22. lokakuuta 2012

Lukudiplomi I: Harmia lämpöpatterista (Lyhytproosa)



Tuuve Aro: Harmia lämpöpatterista. Lyhytproosaa.
Gummerus 1999
150 s.

Kirjastosta.


Tuuve Aron esikoiskokoelma Harmia lämpöpatterista on aikamoinen tujaus. Se on vain 150 sivua pitkä, mutta mukaan on mahtunut 31 novellia, todellista lyhytproosaa.

Yhdistävinä tekijöinä toimivat tarinoiden iskevyys ja tiivis esitysmuoto. Nimillä ei kikkailla, vaan ne ovat hyvin yksinkertaisia, yksittäisiä sanoja tai lausahduksia. Juuri siten ne toisaalta kertovat kaiken, mitä pitääkin.

Aron tyyli on napakka, hän ei haahuile, jaarittele tai edes suuremmin kuvaile, joskin kaikki tarpeellinen tulee silti kerrotuksi. Novelleissa on paljon nyrjähtänyttä, muutamassa hyvinkin absurdi käänne, joka vie pohjan lukijan tutuksi olettamalta todellisuudelta. Kierretään juopporemmissä, yksinäisten lasten mielessä, parisuhteiden lopuissa, naapuristalkkerin mielessä, kotiinsa linnoittautuneen kaikesta kieltäytyvän miehen luona. On naisia, miehiä, lapsia, oppilaita, opettajia, toimistorottia, hiljaisia ja äänekkäitä. Jokaisesta nähdään vain vilahdus, mutta siinä vilahduksessa on kaikki se, mitä tarvitaan. Pieni hetki, ohikiitävä sekunti, teko, sana tai sattumus.

Aloitin kirjan ratikkalukemisena, johon se hyvin soveltuikin, sillä aina ehti lukea vielä yhden tarinan ennen seuraavaa pysäkkiä. Loppuosan, ehkä viimeiset 60 sivua ahmaisin kuitenkin kerralla, ja se kääntyi hieman itseään vastaan, sillä tarinat ovat niin lyhyitä, että ne alkoivat sekoittua toisiinsa. En siis suosittele kerralla luettavaksi, vaan pieninä paloina nautittavaksi.

Pidän Aron tavasta tuoda esiin arkipäivän kummallisuuksia ja ihmismielen vinksahduksia. Toisaalta olisin kaivannut jotain tavallisempaakin edes johonkin väliin, jotain samaistuttavaa ja pureskeltavaa. Tällaisenään kokoelman novellit jäävät massaksi, josta päällimmäisenä on mielessä tunnelma ja iskevä kieli, ei niinkään se, mitä niillä ehkä on koetettu sanoa. Kertojaäänet vaihtelevat, mutta muistuttavat pohjimmiltaan vähän liikaa toisiaan. Toisaalta – sellaisia me kai olemme. Luulemme olevamme niin kovin erikoisia, mutta oikeasti emme ole.

Aro ei tosiaan todellakaan jää jaarittelemaan, eikä hänen novelleistaan saa oikein kaivettua elämänviisauksia. Ne yksinkertaisesti sanovat asiat, niin kuin ne ovat, lukijasta piittaamatta. Huomasin tämän hieman hankaloittavan Lukudiplomi-tehtävän tekemistä, mutta parhaani koetin:

Lukudiplomi-haaste, suoritus I
Lyhytproosa

Tehtävä 3. Kokoa viisi mietelausetta lukemastasi. Perustele.

Auts... Harmia lämpöpatterista ei tosiaan mitään ikuisia viisauksia jakele, enkä oikein millään löytänyt siitä viittä sopivaa mietelausetta tai sellaiseksi tulkittavaa. Kolme sain kasaan, ja niiden on nyt riitettävä.

Joskus voi olla masentunut ja onnellinen yhtaikaa, niin kuin silloin kun vaikka on läksyt tehty ja huone siivottu ja äiti on leiponut mustikkapiirakkaa, mutta toisaalta koulussa on sanottu rillimutantiksi.
(Kallio, s. 48)

Sepä se: tunnetilat eivät tosiaankaan ole niin mustavalkoisia kuin joskus voisi ajatella. Sen tajuaminen on iso askel elämässä kohti jonkinlaista mielenrauhaa, sillä se helpottaa, kun tajuaa, ettei aina osaa edes sanoa, miltä mikäkin tuntuu ja miksi. Onneksi tavallinen arki on useimmiten jotain muuta kuin vuoristorataa ja äärituntemuksia, sillä ei sellaisia jaksaisi pitemmän päälle koko ajan.

Salaisuus on tärkeintä ihmisessä, en äänestänyt EU-vaaleissakaan. Minä en halua antaa ääntäni pois.
(Riippakivi, s. 63)

En nyt ihan tiedä, onko salaisuus lopulta tärkeintä, mutta tokihan niitäkin on oltava. Kellekään ei tarvitse kertoa kaikkea, jos ei halua. Toisaalta on salaisuuksia, jotka voi jakaa eteenpäin niitä "rikkomatta", esimerkiksi juuri äänestäminen on sellainen asia. Vaikka totuuden siemen siinäkin itää: äänestäminen on äänen antamista pois, sillä niitä on jokaisella vain yksi, ja kun se on kerran yksissä vaaleissa käytetty, toista ei saa. Onhan se iso ratkaisu, minkä numeron paperiin piirustaa.

Kaikki ihmisethän haluavat, ja vieläpä samaa, ihan kaikki. Kyse on vain hienosäädöstä ja variaatiosta.
(Halu, s. 17)

Voi se niinkin olla. Ehkä onkin. Mitä me kaikki sitten haluamme? Rakkautta? Hyväksyntää? Rahaa? Kunniaa? Vai onko halu se asia, joka meitä yhdistää, tunne siitä, että jotain on vielä saatava, että nykyinen ei riitä? Ja sen me osaamme sitten ilmaista tai salata kukin tavallamme.



Haasteet: Lukudiplomi, Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti (Novellikokoelmat)


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!