12. joulukuuta 2011

Luurangot nousee haudoistaan

...Keinonen vapautuu raudoistaan...

Vähän on ollut sellainen Speedyn ja Sakun tuomiopäivän maku kuluneessa viikonlopussa. Vuorotellen uskoa siihen, että olen saanut jonkun superbakteerin kehooni mellastamaan, tuntemuksia, joiden perusteella olis ihan hyvin voinut mennä töihinkin, turvoksiin itkettyä naamaa ja varmuutta siitä, että tää oli kai nyt sitten tässä. (Ei fyysisesti, enemmänkin henkisellä puolella.) Vähän liikaa taas paineita yksille hartioille, etenkin, kun en ole ollut terve. No, kai asiat ovat taas jonkinlaisen välirauhan tilassa kotirintamalla, mutta aika epävarma ja heikko olo minulla silti on, kaikin puolin.

Se siitä kryptisyydestä.

Toissapäiväisen ja eilisen matsin jälkikaiuissa olen sentään saanut tehtyä jotakin niille asioille, jotka kai melko paljon tässä osoitteessa asuvia ihmisiä hiertävät: soitellut pari puhelua, lähettänyt sähköpostia, selvitellyt asioita netissä. Voin sen verran sanoa, että jokin on pielessä tässä systeemissä, kun korkeakoulutetulle ihmiselle on hankalaa ymmärtää viranomaispalveluiden käyttölogiikkaa. Minusta sujuvan sisälukutaidon pitäisi riittää. Byrokratiassa on omat hyvät puolensa, mutta ongelma syntyy siinä vaiheessa, kun yhteiskunta ei palvele itseään, vaan rakentaa kapulakieliset muurit ihmisen ja hänen vuokseen olemassaolevien järjestelmien väliin. Olen ihmetellyt tätä jo vuosien ajan, enkä varmaankaan ole ainoa. Aina se vaan pääsee yllättämään takavasemmalta, tällä kertaa kuitenkin muissa kuin kuolemaan ja perintöön (huoh) liittyvissä asioissa.

Antibiootit ovat kai alkaneet vaikuttaa, sillä taudin oireet ovat lieventyneet selvästi. Onneksi tänään ei ollut mitään ehdotonta menoa suunniteltuna, joten saan vielä sairastaa kotona, mutta huomenna pitäisi kyllä mennä Tampereelle taas. Tai olihan minulla toki suunnitteilla kahdeksan tunnin ekskursio Kansanrunousarkistoon, jossa en ole moneen viikkoon ehtinyt käydä jatkamassa tutkimustyötäni, mutta se piti nyt siirtää hamaan tulevaisuuteen. Töihin sain sentään ilmoitettua, että tammikuusta eteenpäin en ole samalla tavalla käytettävissä kuin tähän saakka, vaan tarvitsen graduntekoaikaa. Toivon, että siellä ymmärretään selkeitä lauseita kuten olen ne tarkoittanut. (En nimittäin ihmettelisi ollenkaan, vaikkei ymmärrettäisikään.)

Pitäisi tehdä niin paljon ja olla jotenkin toisenlainen ihminen, ettei näitä sisäpoliittisia ohjuskriisejä tulisi. En vain tiedä miten sellainen onnistuu, miten siihen päästään. Eikä mistään typeristä naistenlehtien self help -artikkeleistakaan ole mitään iloa, vaikka niitä tippuu postilaatikosta säännöllisin väliajoin.

Välillä on niin paskamaista olla minä.

4 kommenttia:

  1. Tsemii, yhdessä asustaminen ei oo aina niin helppoa. Kun keksisikin mikä siinä välillä klikkaa ja pahasti. Ja duunit oottaa kyllä, mitä sitä itteensä mokomilla rääkkäämään jos vaan talous pysyy vähemmällä pystyssä. Ja gradun kannalta on erittäin hyvä idea karsia töitä, sillä se lähti itselläkin kunnon kirjoitustyö sujumaan jopa niin, että gradun ensimmäinen versio on näillä näppäimillä valmis (ei siis lesoilu mielessä tämä, vaan tsemppiyrityksenä). Ilmottele jos oot Treellä seuraa vailla tai jossain menossa, treffataan tai tuu kylään.

    Anne

    VastaaPoista
  2. Sanopa se! Kaiketi joskus selviää tämäkin mysteeri tavalla tai toisella.

    Joo, olen ehdottomasti graduvapaan tarpeessa ja enköhän käytä tammikuun hyödyksi siihen. Hieno homma, että omasi on jo noin pitkällä!

    Tämän päivän reissu oli aika pikainen, mutta ilmoittelen kyllä, kun olen taas paremmalla ajalla hoodeilla!

    VastaaPoista
  3. J takoo päähäni tasaisin väliajoin, että "sinua varmaan tullaan muistamaan kiitospuheissa kun jaksoit venyä päivän loppuun tai mennä vapaapäivänä töihin. Oletkin oikea arjen sankari". Se saa tajuamaan, että stressaaminen sinänsä vähäpätöisestä työstä on aivan turhaa.

    Mutta ymmärrän sinua. Paremmin kuin varmaan ikinä. Joskus on niin paskaa olla minä.

    Jaksamista. Ja lepäilyä! Ei ne antibiootit yksin auta!

    VastaaPoista
  4. J on oikeassa, vaikka toisaalta sellaisia paahtavia arjen sankareita itse asiassa kyllä muistetaan, mutta nimenomaan juhlapuheissa, joilla ei ole oikeasti mitään merkitystä.

    Tauti on nyt selätetty, vihdoinkin! Ja vapaa viikonloppu tulossa, i-ha-naa!

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!