14. tammikuuta 2010

Laulakaa lujempaa, ylistyslaulut soivat tänään meille

Ihmetyttää nyt taas monenmoinen asia. Kuten tiedämme, Tony Halme lähti vehreämmille metsästysmaille vastikään, rauha hänen muistolleen, vaikken äijästä nyt niin suoranaisesti digannutkaan. Ihan kiinnostava hahmo joka tapauksessa, joskin viime vuosina ymmärrettävästi varsin hiljainen, etenkin jos vertaa hänen uransa, tuota, värikkäimpään aikaan. No, Hazardin Kaarina meni sitten kirjoittamaan kolumnin, jossa kritisoi lähinnä median Halmeeseen kohdistamaa höyrypäistä hulluutta, joskin hyvin värikästä kieltä käyttäen ja - luulisin - tietoisesti hieman verta nenästään kerjäten kikkailemalla sellaisella kirjoitustavalla, jota ne penaalin vähemmän terävät kynät eivät aina ihan handlaa. Miesparka oli sairas, ilmeisen riippuvainen huumausaineista, puhui suuta suuremmalla ja muuta yhtä ikävää - ja tämähän tekee kenestä tahansa lähes kansallissankarin! Ainakin siis keltaisessa lehdistössä. Eikä kansallissankareita sovi haukkua. Hyvänen aika, kyllähän me tiedämme, mitä Marskin kritisoimisestakin seuraa! Joku roti nyt tähän! Kekkonen! Paavo Nurmi! Rokka! Nyt sitten se intternetissä kovaäänisin osa suomalaisesta ylväästä kansasta on tarttunut härkää sarvista: tehnyt kanteluita Julkisen sanan neuvostoon, perustanut (tietty hei) aiheeseen kantaaottavia Facebook-ryhmiä, oksentanut aivopierujaan keskustelupalstoille ja niin edelleen - onhan tämä kuvio jo aika tuttu. Kuolleista kun ei hei saa puhua pahaa, ne on kaikelta kritiikiltä suojassa, onhan se nyt ruokotonta arvostella inhimillistä ihmistä, tiesittekste?

No, minä en tiennyt. Kuollut ihminen ansaitsee kokonaisen ihmisyyden aivan kuten ansaitsi sen eläessäänkin. Näin sanoi eräs laitoksemme professori kerran luennolla. Yhdyn häneen. Ihminen elää elämänsä (toivottavasti) valitsemallaan tavalla, ja julkisuuden henkilöt valitsevat aivan itse uransa lehtien palstoilla. Näin myös Tony. Jos ihminen oli eläessään värikäs, provosoiva, oman aatteensa mies, sekoilija, möläyttelijä ja teki tämän kaiken julkisesti - ja osan näistä vähintäänkin vapaaehtoisesti ja täysissä sielun ja ruumiin voimissa - mikään, mikään, mahti maailmassa ei ole niin voimakas, että se kadottaisi tämän kaiken sillä hetkellä, kun lusikka lentää nurkkaan. Ihminen on elämänsä summa, ja jos on halunnut elää huomionhakuisen elämän, saa huomionhakuisen kuolemankin. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että suurempi vääryys kuollutta kohtaan on kiillottaa hänen kuvaansa ja puhua hänestä kuin pyhimyksestä. Kun niin ei tehty henkilön eläessäkään. Koskaan. (No okei, ehkä Tonylla saattoi olla joissain piireissä aika horjumaton asema jonkinmoisella jalustalla, mutta minä kyllä uskon hänen pitäneen itseään loppujen lopuksi ihan tavallisena kundina. Niinku ihmisenä siis.)

Kuolleista saa puhua sen, mitä sylki suuhun tuo. Minä ainakin haluan, että kuolemani jälkeen läheiseni muistavat, että olin ihminen. Että olin välillä todellinen kusipää, itsekäs idiootti, ilkeä ja piikikäs. Että olin myös laiska ja vihamielinen, syytin muita omista virheistäni, riitelin kuin höyryjunan, hysteerikon ja orangin yhdistelmä, juoruilin ja känniääliöitsin. Koska sellainenhan minä olen. Eikä kenenkään tarvitse sitä koskaan unohtaa. Toki toivon, että kun sydän vielä pumppaa, olisin useammin jotain ihan muuta, eivätkä huonot puoleni dominoisi, mutta hei - ei kokonainen oikea elämä voi olla pelkkää vaahtokarkkia. Onneksi.

Joka tapauksessa kevyet mullat Tonylle. Vaikka olin hänen kanssaan eri mieltä lähestulkoon kaikesta, oli kyse kuitenkin aikamoisesta hemmosta. Oman asiansa takana pitää seistä, loppuun saakka. Ja sen hän kaiketi teki, kaikesta sekoilusta huolimatta.

(Tykkään sanonnasta kevyet mullat. Se tuntuu lohduttavalta.)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!