10. lokakuuta 2007

Traumoista, I

Luin yhdestä toisesta blogista kirjoittajan muistoja peruskoulun liikuntatunneilta. Mieleeni palautui niin elävästi yläaste ja Mamin liikunnanopetus, että tuli oikeasti huono olo.

Miten sellaista opetusta on voitu ihan tosissaan edes antaa? Jotain telinevoimistelun pakollisia kulta-, hopea- ja pronssisuorituksia, ja kaikkien oli edettävä kultatasolle asti, vaikka olisi tärissyt pelosta noustessaan pukin päälle edes konttausasentoon, saati että olisi heitellyt voltteja jossain riu'uilla. Ja kaikkien oli otettava mallia siitä ryhmän parhaasta, joka harrasti telinevoimistelua. Muitten olisi pitänyt osata kaikki jekut yhtä hienosti koulun liikuntatuntien opetuksella. Eikä opettaja itsekään osannut/halunnut tehdä liikkeitä, mallia näytti aina se lajin harrastaja. Kaikessa arvioitiin, mitattiin, laskettiin, verrattiin. Mitään ei opetettu, ja jos ei osannut käsipallon sääntöjä, se oli oma vika. Aina löytyi joku, joka osasi paremmin ja oli jossain harkoissa pelannut jo sitä. Aina oli aggressiivisia urheilijoita, jotka taklasivat ringettetunnilla tai juoksivat päin koriksessa.

Itsehän en edes ollut ihme kyllä kaikkein huonoin, mutta en todellakaan mitenkään hyvä. Uinti oli ainoa, mistä pidin ja jota osasin, mutta siitäkään ei ollut mitään hyötyä, koska vaikka usein lähes tai jopa reilusti yli puolet ryhmästä lintsasi uintitunnit, opettaja oli vain niin vihainen, ettei hänellä edes käynyt mielessä vaikkapa kehua tunnille ylipäänsä tulleita tai muutenkaan kiinnittää mitään huomiota aktiivisuuteen silloin, kun itse olisin siitä jotenkin "hyötynyt". Liikunta tuntui aina pakkopullalta ja suorittamiselta, ei koskaan uuden oppimiselta saati rentoutumiselta (paitsi ehkä kerran lukiossa kun vieraileva tähti kävi yhden tunnin verran opettamassa joogaa).

Tiedän, että samantapaisia tuntemuksia ovat saattaneet joissakuissa herättää esimerkiksi taideaineiden tunnit, enkä itsekään muistele mitenkään riemulla ala-asteen pakollisia laulukokeita tai sitä yhtä kauheaa pakotettua apinaorkesteriesitystä, jonka esittäminen on yksi traumaattisimpia esiintymiskokemuksiani kautta aikojen. Niin paljon en ole hävennyt elämäni aikana kuin yhden käden sormilla laskettavan määrän (ja minä kuitenkin mokailen ja sählään ja nolaan itseni aika usein noin ylipäänsä). Vieläkin menee kylmät väreet, kun sitä ajattelen. Ja se taisi olla vuonna 1994.

Kuviksesta olenkin sitten kyllä aina tykännyt, eikä musiikista noin muuten ole valitettavaa. Kallion lukiossa ehdin käydä yhden musiikin kurssin, ja opettaja oli hyvin kannustava ja sympaattinen, vaikkeivät kaikki ryhmässä olleetkaan mitään musiikin ihmelapsia (minä mukaanlukien).

Mutta peruskoulu... millaista siellä on nykyään? Onneksi se aika ei koskaan enää palaa. Ja jos minulla on joskus lapsia, ne saavat tukea, kehuja ja kannustusta vaikka olisivat aina ja kaikessa hitaimpia, jäykimpiä, riitasointuisimpia, rähmäkäpälimpiä tai muuten vaan urveloita. (Tosin kyllä meiltä kotoa aina tukea sai, traumat tulivat opettajista).

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!